Kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta ovat sitoutuneet velkajarruun, joka sementoi EU:n sääntöjä tiukemman talouskurin hallituksesta riippumatta. Konkreettisia esityksiä siitä, mistä noin kymmenen miljardia euroa säästetään, on kuultu vähemmän.
Viime aikoina keskustelu aiheesta on henkilöitynyt valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelään. Hän arvioi Ylen haastattelussa velkajarruun liittyvien sopeutusten olevan niin valtavia, että koko hyvinvointivaltion palvelulupaus joudutaan miettimään uudelleen.
– Se tavoite ei hoidu sillä tavalla, että me pikkuisen sipistellään sieltä täältä asioita, Niemelä sanoi.
KU heitti pallon eteenpäin eri alojen asiantuntijoille – jos näin on, miten sinä miettisit uusiksi hyvinvointivaltion?
Jussi Ahokas
Ekonomisti, BIOS
”Ensimmäiseksi haluaisin ymmärtää, mikä suomalaisen hyvinvointivaltion palvelulupaus todella on tässä hetkessä. Takana on jo yli kolme vuosikymmentä jokseenkin yhtäjaksoista julkisen talouden sopeuttamista ja siten hyvinvointivaltion leikkaamista, joten on aika vaikea hahmottaa, mitä kansalaisille konkreettisesti luvataan.
En viittaa tässä siihen, mitä on esimerkiksi lainsäädännössä luvattu, vaan siihen, millaista julkisen vallan tukea on kansalaisille aidosti saatavilla, kun eri elämäntilanteissa tukea tarvitaan.
Oma tuntemukseni on, että erityisesti pienituloiset ihmiset ja he, joille on kasaantunut päällekkäisiä haasteita elämissään, eivät saa enää tarvittavaa tukea julkisista palveluista, sosiaalietuusjärjestelmästä tai kolmannen sektorin sosiaali- ja hyvinvointipalveluista. Tästä tarvittaisiin kattavaa ja laadukasta tietoa.
Toinen kysymykseni kuuluu, onko oikea tapa lähestyä hyvinvointivaltiota laisinkaan tällainen palvelulupausnäkökulma. Oikeastaan se kertoo minulle, että pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ollaan Suomessa ajatuksellisesti luovuttu.
Meillähän koko hyvinvointivaltioprojektin ytimessä oli investointinäkökulma: ajateltiin, että panostamalla kollektiivisesti väestön hyvinvointiin, koulutukseen, osaamiseen ja tulevaisuususkoon syntyy yhteiskunnallinen hyvän kehä, josta kaikki yhteiskunnan jäsenet hyötyvät.
Palvelulupausnäkökulma sivuuttaa nähdäkseni tämän ideologisen perustan kokonaan ja katsoo hyvinvointivaltiota eräänlaisena palveluntuottajana yksityisille kotitalouksille. Hyvinvointivaltio kapenee vakuutukseksi, kun pohjoismaisessa mallissa sillä oli syvällisempi yhteiskunnallinen rooli.
Minkä varaan rakentaisin tulevaisuuden suomalaisen hyvinvointivaltion? Sanoisin, että sellaisen kestävyysmurrosta edistävän siirtymäpoliittisen projektin, joka tarttuu kansallisesti aikamme suurimpiin kestävyyshaasteisiin: ilmastonmuutokseen, luontokatoon, luonnonresurssien ylikäyttöön sekä yhteiskuntarauhan murenemiseen.
Tämä projekti on valtava investointihanke, joka käynnistyessään kutsuu mukaan kaikki ihmiset: työllistää, antaa merkitystä elämään ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hyvinvointipalveluiden ja sosiaaliturvan integrointi tällaiseen projektiin olisi tärkeä tehtävä.”
Heikki Pursiainen
Tutkimusjohtaja, Helsingin kaupunki
”Minusta juttu palvelulupauksen miettimisestä uudelleen kuulostaa vähän budjettiosaston äijäilyltä. Sopeutustarve on tosiaan erittäin suuri. Kuten Niemeläkin sanoo, mikään menokohde ei voi olla turvassa leikkauksilta. Itse ajattelen kuitenkin, että hyvinvointivaltion perusta voidaan säilyttää sopeutuksista huolimatta. Sen perusfilosofiaa ei tarvitse miettiä uudelleen.
Muutamia seikkoja, joita voidaan pitää palvelulupauksen miettimisenä, tulee kuitenkin mieleen. Yksi on tasapaino tulonsiirtojen ja palvelujen välillä. Jotta peruspalvelut voidaan pitää kunnossa, tulonsiirtokimaraa on mietittävä hyvin tarkkaan.
Yksi hyvä lähtökohta ovat indeksijäädytykset, jotka säästävät joka puolelta. En tiedä, voiko niitä kuitenkaan pitää palvelulupauksen uudelleen miettimisenä!
Ylipäänsä kaiken sosiaalipolitiikan pitää tähdätä siihen, että työkykyiset elättävät itsensä. Olen hiukan hämmästyneenä seurannut vasemmistopoliitikkojen – kuten Minja Koskelan – lipsumista tästä ilmeisestä periaatteesta.
Maahanmuuttajien sosiaaliturva on myös yksi mietinnän kohde. Millainen palvelulupaus huolehtii myös siitä, että Suomeen tullaan oikeasti töihin?
Keskiluokalle kohdistuvat tulonsiirrot pitää ottaa erityistarkasteluun.
Ilmeinen palvelulupaus, joka pitäisi miettiä uudelleen, on maksuton yliopisto. Se on tulonsiirto hyväosaisille, maltillinen lukukausimaksu olisi monella tavalla hyvä asia.
Vanhempainetuuksien anteliaisuutta pitää miettiä, toki niiden tasa-arvoisesta jakautumisesta huolehtien.
Kuntasektori on myös tärkeä kohde. Se on alue, jossa voitaisiin todella miettiä uudelleen, mitkä ovat kuntien tehtävät ja millaiset kunnat voivat selvitä näistä tehtävistä. Hyvinvointialueiden rahoitus, määrä ja ohjaus on myös ilmeinen kehittämisen paikka.
Yritysten ja maataloustuottajien hyvinvointivaltion palvelulupaus on myös mietittävä uudelleen. Tukiaisten leikkaaminen on välttämätöntä.
Sukupolvien välinen tulonjako on myös otettava tarkasteluun. Eläkemaksu on jo niin suuri, että se vie tilaa verotukselta ja vaikeuttaa siten sopeutusta.”
Heikki Hiilamo
Sosiaalipolitiikan professori, Helsingin yliopisto
”Kysymys hyvinvointivaltion uudelleenmäärittelystä on sikäli relevantti, että poliittiset puolueet ovat sitoutuneet 8–11 miljardin euron sopeutukseen, talouskasvun näkymät ovat heikot, syntyvyys on alhainen ja väestö ikääntyy. Uskon silti, että näistä sopeutustarpeista voidaan selvitä.
Ajatus siitä, että hyvinvointivaltio ”bootattaisiin” tyhjältä pöydältä 2000-luvun tarpeisiin, on syytä sivuuttaa. Järjestelmässä on vahvoja polkuriippuvuuksia, ja etenkin vanhemmille ihmisille on luotu oikeutettuja odotuksia toimeentulon ja hoivan suhteen. Niistä ei voida oikeudenmukaisuusnäkökulmasta luopua. Muutokset ovat historiallisesti aina olleet inkrementaalisia ja syntyneet vastauksina kriiseihin, eivät systemaattisen suunnittelun tuloksena. Sote-uudistuksen vaikeus ja sosiaaliturvakomitean vaatimattomat tulokset osoittavat, ettei radikaali uudelleenkäynnistys ole realistista.
Solidaarisuuden pitäisi olla hyvinvointivaltion uudistamisen tärkeimpänä lähtökohtana. Tällä hallituskaudella valtiontalouden sopeutus on kohdistunut lähes yksinomaan pienituloisiin: sosiaaliturvasta on säästetty ja pienituloisten verotus on kiristynyt, kun taas hyvätuloisten veroja on alennettu. Harjoitettu politiikka on ollut erittäin epäsolidaarista. Jos sama politiikka jatkuu seuraavat neljä tai kahdeksan vuotta, pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli Suomessa romuttuu.
Sopeutuksen keinovalikoiman on myös oltava laajempi kuin pelkät leikkaukset. Niiden sijaan palveluiden lisärahoitusta tulee hakea niiltä, joilla sitä on. Myös eläkejärjestelmän ylijäämiä voitaisiin tilapäisesti hyödyntää, esimerkiksi pidättäytymällä eläkerahastojen kasvattamisesta sinä aikana, kun suuret ikäluokat tarvitsevat ympärivuorokautista hoitoa. Rahastojen kartuttamiseen voidaan palata tilanteen helpotuttua. Myös julkisen omaisuuden myynti on yksi käyttökelpoinen keino velkaantumisen hillitsemiseksi. Lisäksi on syytä tarkastella maltillisia, kohdennettuja sopeutustoimia sekä veronkorotuksia osana tasapainoista kokonaisuutta.
Rakenteellisesti merkittävin uudistusajatus voisi olla sosiaalivakuutusperiaatteen vahvistaminen. Sosiaali- ja terveyspalveluissa sekä sosiaalisten tulonsiirtojen osalta voitaisiin ottaa käyttöön vahvempi vakuutusperiaate, jossa rahaa on käytännössä korvamerkitty keskeisiin tulonsiirtoihin ja ehkä myös palveluihin. Kun kansalaiset maksavat vakuutusmaksuja, heille syntyy realistinen käsitys siitä, millaista turvaa he voivat odottaa saavansa. Järjestelmä myös kannustaisi ihmisiä palkkatulojensa kasvattamiseen, koska vakuutusturva paranee palkasta maksettujen maksujen mukaan.
Kaiken uudistustyön taustalla on kuitenkin pidettävä mielessä, miksi hyvinvointivaltio alun perin rakennettiin. Se on ollut tehokas ja edullinen tapa hallita sosiaalisia riskejä. Lisäksi se on tuottanut maailman pienimmät tulo- ja terveyserot sekä aidon mahdollisuuksien tasa-arvon. Nämä saavutukset ovat hauraita: jos kansalaiset menettävät luottamuksensa julkisiin palveluihin, hyvätuloiset siirtyvät yksityisten vakuutusten tai palveluiden piiriin, mikä käynnistää negatiivisen kierteen ja nakertaa koko järjestelmän luottamusta ja rahoituspohjaa.
Hyvinvointivaltion uudistamisen on oltava ennen kaikkea demokraattista. Huolestuttavaa on valtiovarainministeriön erittäin voimakas rooli asiassa, jonka pitäisi olla laaja poliittinen kysymys. Monessa muussa maassa valtiovarainministeriö on paljon enemmän taka-alalla. Meillä se toimii eräänlaisena superministeriönä, joka osin teknokraattisesti ja demokratian harmaalla alueella käyttää asiantuntijavaltaa. Kysymys hyvinvointivaltion tulevaisuudesta on kuitenkin poliittinen eikä teknokraattinen kysymys.”
Anni Marttinen
pääekonomisti, ammattiliitto Tehy
”Hyvinvointivaltio on ollut Suomen menestyksen perusta ja yhteiskunnallisen kehityksen kulmakivi vuosikymmenten ajan. Siksi on tärkeää lähestyä sen uudistamista huolella ja oikeista lähtökohdista. Keskeinen ongelma tällä hetkellä on se, että julkinen keskustelu on kaventunut lähes yksinomaan leikkauksiin ja julkisen velan hallintaan, vaikka tarvittaisiin paljon laajempaa keinovalikoimaa. Nykyisen hallituksen politiikka onkin ollut selvästi suuntautunut hyvinvointivaltion alasajoon.
Ensimmäinen ja tärkein muutos olisi näkökulman kääntäminen: sosiaali- ja terveyspalvelut on nähtävä investointeina eikä kulueränä. Kun yhteiskunta pitää ihmisistään huolta, se pitää samalla huolta tuottavuudestaan ja toimintakyvystään. Tämä ei ole pelkkää idealismia, vaan näkökulma on taloustieteellisesti perusteltu. Leikkauspolitiikka heikentää kysyntää, hidastaa talouskasvua ja tuottaa pitkällä aikavälillä enemmän kustannuksia kuin säästöjä. Pääministeri Petteri Orpo (kok.) on itsekin myöntänyt kysynnän heikentymisen riskit.
Palveluiden rahoituskysymys on ratkaistava rohkeammin kuin tähän asti. Jos Suomen veroaste olisi edelleen vuoden 2000 tasolla, julkinen talous olisi tasapainossa. Tämä tarkoittaa, että ongelma ei ole ensisijaisesti meno-, vaan tulopuolella. Verojärjestelmää tulisi uudistaa siirtämällä painopistettä työn verotuksesta pääomaverotukseen sekä haittaverotukseen ja ympäristöä kuormittaviin tekijöihin kohdistuviin veroihin. Akateeminen tutkimus myös kohtuutalouden alalta osoittaa, että varallisuuden uudelleenjako on välttämätöntä hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaamiseksi. Tästä ei kuitenkaan puhuta riittävästi poliittisessa keskustelussa.
Myös rahoitusrakennetta voidaan tarkastella uusin silmin. Esimerkiksi siirtyminen osittain vakuutusrahoitteiseen malliin, jossa rahoja ei kierrätetä valtion budjetin kautta vaan ne korvamerkitään esimerkiksi terveysvakuutusmaksuihin, voisi olla tarkastelun arvoinen vaihtoehto. Tällaisiin malleihin liittyy kuitenkin rahoituksellisia riskejä, jotka on selvitettävä huolellisesti.
Hyvinvointialueiden rahoitusasema on korjattava. Alijäämäpaineet ovat johtaneet irtisanomisiin ja hoitajapulaan, mikä heikentää palveluiden laatua juuri silloin, kun palvelutarve ikääntyvän väestön myötä kasvaa. Lisäaikaa alijäämien kattamiseen on jo myönnetty, ja tämä suunta on oikea. Jatkuva leikkausten uhka kuitenkin nakertaa sekä työntekijöiden että potilaiden luottamusta järjestelmään.
Viime kädessä kyse on arvoista ja poliittisesta tahtotilasta. Suomalaiset haluavat laadukkaita julkisia palveluita ja ovat valmiita maksamaan niistä verojen muodossa. Tämä pohja on olemassa. Hyvinvointivaltion uudistaminen ei tarkoita sen purkamista, vaan se tarkoittaa sen rahoituspohjan vahvistamista, palveluiden kehittämistä vastaamaan kasvavaan tarpeeseen ja sen varmistamista, että järjestelmä kohtelee kaikkia kansalaisia yhdenvertaisesti.”
Kristiina Patja
Terveydenhuollon professori, Helsingin yliopisto
”Hyvinvointivaltion uudistaminen ei onnistu ilman rohkeaa mielikuvitusta. Voisi olla hyväksi tehdä mielikuvaharjoitus, jossa kysytään avoimesti: mitkä ovat ne ydinasiat, joista emme missään tilanteessa luovu, mitkä ovat neuvoteltavissa ja mistä voitaisiin tarvittaessa luopua? Tätä harjoitusta ei pidä tehdä ennakkoasenne edellä, vaan aidosti tutkivalla mielellä.
Suurin haasteemme on lyhytjänteisyys. Sosiaali- ja terveydenhuollon aikaperspektiivi on viisi, kymmenen, jopa 20 vuotta. Rokottamisen ja syöpien ehkäisyn hyödyt näkyvät vasta pitkän ajan kuluttua. Silti katseemme on koko ajan varpaissamme. Tiedämme jo nyt, että väestörakenteemme on epäedullinen, että ikääntyminen jatkuu ja että ihmiset elävät terveinä pitempään. Nämä eivät tule kenellekään yllätyksinä. Niihin varautuminen on kuitenkin yhteiskunnallista kehittämistä parhaimmillaan.
Uudistamisen esteinä ovat oletukset polkuriippuvuudesta: asiat tehdään niin kuin ne on aina tehty. Ajan myötä kansalaisille on syntynyt odotuksia hoivasta ja palveluista. Meillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut yhteisesti muodostettua palvelulupausta, vaan pikemminkin hiljaisia oletuksia siitä, mitä ihmiset voivat odottaa. Tämä tekee avoimen keskustelun vaikeaksi. Siksi tarvittaisiin näkyvä, tavoitteellinen ja pitkäjänteisesti johdettu muutosprosessi, jossa tavoitteena olisivat laatu, vaikuttavuus ja turvallisuus on määritelty, ja niitä mitattaisiin systemaattisesti.
OECD on antanut Suomelle samat haukut jo vuosikymmeniä: ennaltaehkäisevät rakenteet ovat heikkoja, avoterveyspalvelut ovat rapistuneet ja järjestelmä on liian sairaalapainotteinen. Ikääntymiseen ei ole varauduttu, vaikka kehitys on ollut tiedossa 1940-luvulta lähtien. Ikäihmiset eivät kuitenkaan automaattisesti ole ongelma, eikä hoidon tarve ole ongelma. Ongelma on se, ettemme ole osanneet järjestää tarvittavia palveluja ajoissa ja joustavasti.
Uudistamisen keskeinen väline on systeeminen ajattelu. Terveydenhuoltoa ei voi tarkastella irrallaan muusta yhteiskunnasta. Käytämme soteen noin 32 miljardia euroa eli kolmanneksen valtion budjetista vuosittain. Jos käytämme enemmän, se on pois koulutuksesta, kulttuurista ja infrastruktuurista. Ne ovat kuitenkin asioita, jotka tuottavat terveyttä.
Köyhyys on Suomen suurimpia terveysongelmia. Köyhyys sairastuttaa, ja sairaus köyhdyttää. Tämä kierre on kansanterveys- ja kansantalousongelma, johon puuttuminen on investointi, ei kustannus.
Muutos kohtaa aina vastustusta, ja se on täysin normaalia. Ravintolatupakoinnin kieltämistä vastustettiin aikoinaan raivokkaasti, mutta ravintolat kukoistavat kiellon seurauksena. Johtajuus tarkoittaa kykyä viedä perusteltuja muutoksia läpi myös kitkaa vastaan. Päättämättömyydellä on aina vaihtoehtoinen kustannus: tekemättä jättäminen ei ole mikään neutraali valinta.
Uudistus ei synny ylhäältä alas saneltuina käskyinä. Parhaat oivallukset syntyvät niillä ihmisillä, jotka tekevät työtä kentällä. Johtajan tehtävä on antaa suunta, puitteet ja mittarit. Sama logiikka koskee kansalaisia. Uskon, että ihmiset ovat kyllä aktiivisia, kykeneviä toimijoita, eivät vain palvelujen passiivisia vastaanottajia.
Suomalaisissa on sitkeyttä ja kykyä selviytyä vaikeista tilanteista. Vuonna 1917 lähdimme liikkeelle järkyttävistä oloista — nälänhädästä ja sisällissodasta — ja silti rakensimme neuvolajärjestelmän, lastensairaaloita ja 1970-luvulla hyvinvointivaltion. Silloinkin tavalliset ihmiset uskalsivat kuvitella toisenlaisen tulevaisuuden. Sanoisin, että samaa rohkeutta tarvitaan nyt.”
uutiskirje 
