Neljä vuosikymmentä kirjallista työtä: runoja, novelleja, romaaneja, esseitä. Pääkentäkseen Kjell Westö (s. 1961) on ajan oloon ottanut romaanit, vuoroin historia- ja aikalaisvetoiset. Hän on vaellellut 1900-luvun alun ja nykyhetken väliä – pistemäisin pysähdyksin johonkin ajankohtaan, vuosikymmeniä perä perää vyöryttäen tai omasta maailmanajastaan vauhtia hakien.
Oman ikäpolvensa kokemuksiin Westö tähyää uudessa romaanissaan Coda. Tai tarkentaen: hetken kukkineeseen suppeankiinteään taidejengiin, sidoksineen ja irtautumisineen, riitoineen ja rakkauksineen.
Kaiketi coda-termi tässä viittaa jonkin päättymiseen, jos ei aivan Grande finaleen, joka tapauksessa lopun ounasteluun.
Puolentusinaa kohtaloa
Vaan ennen loppua on alku. Romaanin ajanlasku nytkähtää liikkeeseen osapuilleen vuodesta 1983 jolloin iskostuu Iskuryhmä Kronoopit. He ovat avantgardeälykköjä, joista osa suuntaa kirjallisuuteen ja taiteeseen, osa lopulta ei. Ja mitä säännönmukaisinta on, että nuorena vannotut valat pidetään – ellei niitä sitten rikota.
Puolentusinaa ihmistä, puolentusinaa kohtaloa.
Eniten äänessä on Anders Montag, kirjamies ja kustantaja, joka ottaa tehtäväkseen valaista kronooppien elämänmutkia 40 vuoden ajalta. Andy on sivustakatsoja, bystander, ja mielestään siksi passelein kertojaksi.
Yhtä keskellä kuvaa ovat Willy Thelin, suuri eepikko sammuvalta tähdeltä, ja Corinne Mathis, monilahjainen valkyria ja mondeeniksi bisnesladyksi kipuava.
”Sovin paremmin tämän tarinan kertojaksi kuin yksikään heistä”, Andy argumentoi, etenkin Willy ja Corinne ”pimittäisivät ja parantelisivat varjellakseen mainettaan, kuuluisia ja kunnioitettuja kun ovat.”
Ovat myös näyttelijät Tanja ja Jesse, maailman tuuliin kadonnut (ja palannut) Niko, ja on Saara. Teräväksi sivuhahmoksi, ulkoapäin, nousee Hesarin kriitikkona Willyä varjostava Mira Pennala.
Selvää on, että tiiviissä porukassaan Kronoopit rakastuvat ja naivat, jättävät ja ottavat, osoittautuvat yhtä jaloiksi kuin halpamaisiksi.
Westö kuvaa heidän vaellustaan, yksilöinä ja yhteisestikin. Ilmenee, että Kronoopit on alun perin katsonut ilmaantuneensa ”terveenä reaktiona 70-luvun vasemmiston tukahduttavaa puritanismia ja kollektivismia vastaan”. Kuvittelua, sanoo kriittinen ystävä myöhemmin, sillä kakararyhmää innosti lähinnä ”omaan napaansa tuijottelu ja itsensätoteuttaminen”.
Kronooppien estetiikkaa ja poliittisia pyrintöjä puidaan ohuelti, eikä romaani ideologisia pilkunviilauksia kaipaakaan. Silti kaipasin jonkinlaista ydinmanifestia. Nyt katse, hieman hupaisastikin, viipyilee enimmäkseen bailujen hehkussa, šokeeraavissa hiuslaitteissa tai asuvalinnoissa. Ellei homman hardcore sitten ollutkin siinä.
Pennala litistää Willyn
Westö vetelee romaanilankoja metkasti. Willyn kustantaja Andy – kertoja kun on – saa lausua julki sen kauheuden, ”että Willy Thelinin suurtyöstä Codasta oli tulossa floppi”. Jo mainiossa alkukohtauksessa Andy todistaa, miten Mira Pennala litistää Willyn – yleisön silmien alla. Pennala ampuu Willyn pitkään hioman mestariteoksen armotta alas: ”onttoutta”, hän sivaltaa, ”täynnä tyhjiä eleitä”.
Eihän Willy Thelin ole Kjell Westö – ja sittenkin kuvat limittyvät, tietyin ehdoin. Ulkoisesti eri miehiä toki, silti monin yhteisin tunnusmerkein. Westö kirjoittaa Willyn sopivan (muttei täysin) irti omakuvastaan. Rinnastaa voisi vaikka Hannu Salaman roolipeleihin Harri Salmisen kanssa.
Syvempään yhtäläisyyteen vinkkaa Willyn arkuus arvosteluille, epävarmuus ja itse-epäily. Voi leikitellä ajatuksella, haluaako kirjailija taittaa kärjen kavahtamiltaan kritiikeiltä laatimalla ne itse. ”Kuollut kuin kivi”, Willy puuskahtaa Codasta.
Ehkei Willy-teema ole romaanin pääteema, mutta tärkeä sellainen. Kirjailijantyön haasteita – ei vähiten nuoren polven heittämiä – Westö käsittelee varsin vakavaan tapaan, milteipä antautuneesti. Valaisevin on kirjamessujen pitkä paneelikeskustelu: Willy jäätyy nuorten kollegoiden parissa. Kohtaus kihisee yksinäisyyttä, aikasi on ohi.
Mutta yhtä lailla keskeiseksi teoksessa kohoavat ystävyys ja lojaalius. Miten aika kuluu, miten aika kuluttaa ja rouhii ihmisiä. Ja miten sittenkin on kiinteytynyt sellaisia varhaisia säikeitä, jotka saattavat kestää vuosikymmenten yli – jopa pyyhkiä pois petoksia kuin liitutaulun puhtaaksi.
Kun Iskuryhmä Kronoopit lopuksi kokoontuu yhteen, käy se 60–70-vuotiailta luontevasti yhden alkoholisoituneen jäsenen hautajaisissa. Tuulentupia ei ole, kaikki kommandohenki puuttuu. Muistotilaisuus on koruton hyvästijättö, laajassakin mielessä.
Westön nostalgisromanttisuuteen taipuva tyyli sointuu hänen kudelmiinsa ajasta ja aikakausista. Hän osaa hallita ja seisauttaa aikaa, kuten Andyn ja Nikon kohdatessa vuosikymmenien perästä tiheän tuokion verran raitiovaunun ikkunan läpi. Pari sekuntia, useampi vuosikymmen.
Niin ikään mieleenjäävä on luku, jossa nuoren Andyn lukemismania ryöstäytyy pariksi yksinäiseksi viikoksi Katajanokan lainakodissa. Mieli järisee ja järjestyy.
Toisaalta on rasittavampaa, kun Westö turhan seikkaperäisesti antaa joitakin kronologia- tai muita selostuksia. Niissä kohdin tökkii.
Kaikkinensa: romaanina Coda pysyy koossa lukuisine aineksineen. Kronoopit ja kertoja-Andy ovat oiva tukipiste palvelemaan ja ryhdistämään lähes puolivuosisadan tilintekoa. Kirjallisten, amorillisten tai sosiaalisten sattumusten ei sallita liiaksi karata omille teilleen, jos monennäköistä kommervenkkiä onkin.
Kirjailijan ääni soi yhä varmaa säveltä, tosin melankolisempaa.
Kjell Westö: Coda. Suomentanut Laura Beck. 379 s. Otava 2026.
uutiskirje 
