Kansan Uutisten Viikkolehdessä 20. 3. kirjailija Juha Ruusuvuori esitteli mietteitä stallareista: he ovat kuulemma nyt hyvissä asemissa, osa häpeää tekojaan ja pokkuroi Venäjää. Minulla on toinen näkemys 1970-lukulaisuudesta. Stallareita oli moneen junaan.
Satun kuulumaan pohjalaiseen ryysyköyhälistöön, ns. suurten ikäluokkien ”häntiin”. Kun me työväenluokan pojat ja tyttäret pääsimme vapaaoppilaiksi yhteiskouluun ja sitten yliopistoonkin, kysymys oli isommasta asiasta kuin stallari-muodista. Tiesin itse vain sen mille puolen barrikadia kuulun, kun kotona leivän päällä ei ollut aina voita 1950-luvulla.
Me olimme hyvinvointi-Suomen ”akateemisia” voittajia, tietyssä mielessä. Itse päädyin opiskelemaan kuudeksi vuodeksi stipendillä Neuvostoliittoon. Siitä aukesi maalaispojalle uskomaton maisema. Pitäisikö minun nyt, reilut 30 vuotta myöhemmin käännellä väkkäränä takkia, itkeä ja katua noita yhteisöllisyyden ja kansalaisaktivismin opettelun vuosia – esimerkiksi Leningradin Akateemisessa Sosialistiseurassa, jota olin perustamassa 1972–73?
Tottakai selittelimme Neuvostoliittoa parhain päin, mutta myös opiskelimme innolla – neuvostoarkeakin. Sinistä paitaa minulla ei ikinä ollut, muitakin symboleja inhosin.
Pidin CCCP-vuosistani myös mustaa kirjaa: se oli luettelo sosialismin puutteista. Ensimmäinen vaimoni Valentina oli venäläinen ompelija ja hänen kauttaan maa ja sen ongelmat saivat arjen mittasuhteet. Olen näistä ajoista kirjoittanut itseni irti ajat sitten – muun muassa novellin Elämää toisaalla (julkaistu suomeksi ja venäjäksi) sekä julkaisemattoman romaanikäsikirjoituksen työnimellä Voisin kuolla Pietarissa. En ollut ihan sinisilmäinen stallari, neuvostosysteemin yksipuolinen ihailija ja puutteiden kieltäjä. Eivätkä muutkaan, me ”elinkautiset”.
Kirjailija Juha Ruusuvuori ei näytä tajuavan historioitsija Eric Hobsbawm -totuutta. Joku tuki suomalaisellakin vallankumouksellisella piti kapinassa olla. Vaikka se reaalisosialismi olikin laho ja maho ja byrokraattinen Neuvostoliitto. Maassa oli paremmatkin puolensa: avuliaat venäläiskaverit, kansainvälinen opiskelijayhteisö, halpaa leipää, sirkushuvia ja kulttuuria. CCCP-tuella Euroopan vasemmisto, työläiset – tai niin sanottu kolmas maailma – saivat ulosmitattua ylimääräistä palkkaa ja vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa. Toki Tšekkoslovakia opetti minuakin lopulta enemmän kuin Siperia. Mutta myös Vietnam, Che ja Chile.
Stallarit eivät olleet porvarieliittiä, joka muka istuskeli SOL-kokouksissa oman vaakunansa alla Ritarihuoneella: taistelimme tasa-arvon ja yo-demokratian puolesta ja on hieno asia, että jotkut meistä ovat nyt töissäkin yliopistoissa. Jotkut, kuten minä, menivät 70-luvulla itärajan taakse, vähän samoin kuin 30-luvun lamaa paenneet paratiisin etsijät.
Tästäkö 70-luvun CCCP-innosta ja aktivismista meidät pitäisi tuomita loppuelämäksi, arvoisa Juha Ruusuvuori? Saimme useimmiten melko hyvän koulutuksen, Suomi on vieläkin pullollaan esimerkiksi Neuvostoliitossa opiskelleita lääkäreitä. Kukaan ei käsittääkseni suuremmin ihaillut Stalinia.
Miksi uskoimme Neuvostoliittoon?
Totta kai siksi, että se oli naapurimaa ja ainut utopiamalli sosialismiuskovalle. Koska se oli suomalaisen porvariston perivihan kohde, juttu piti opiskelijaliikkeessä kääntää ylösalaisin. Juuri vuosien 1917–18 jälkeinen suomalainen ryssäviha, ”talvisodan henki”, kulttuurieliitin perusennakkoluulot Venäjää kohtaan selittävät sen, että Suomessa eivät maolaiset juhlineet, vaan stallarit kanavoivat luokkavihan, tyytymättömyyden. Suurten ikäluokkien kapina ja utopia-aate suuntautui hieman toisin kuin Amerikassa, Englannissa tai Ranskassa…
Ja toisaalta, stallarit eivät ole ikinä olleet missään enemmistönä, eivätkä ole tänäkään päivänä ”asemissa”. Vain pieni kerros on pokkuroiden menestynyt – ne, jotka todella osaavat takinkäännökset politiikassa tai taloudessa. Jokunen 70-luvun aktivisti on pärjännyt myös ansioidensa mukaan.
Olen tehnyt pätkätöitä viimeiset 15 vuotta elämästäni. Nyt olen työtön Venäjä-tutkija.
Kun saavuin Suomeen vuonna 1978, työt olivat silloinkin kiven takana. Muistan kuinka pääsin Urheilumuseoon, kaiketi maratoniharrastukseni pohjalta, ja johtaja Risto Nieminen suositteli minua sitten myös tulevan Urheilun keskusarkiston järjestäjäksi. SVUL-töissä ehdin olla tasan viikon kun ”hurja” stallari-menneisyyteni paljastui. Työsopimusta ei yllättäen solmittukaan. Olli Alho otti työttömän onneksi Suomen elokuva-arkistoon 1981 ja siellä vierähti mukavasti vuosikymmen. Tosin, muuan opetusministeriön ylempi virkamies kutsui kerran nuhdeltavaksi ja uhkasi potkuilla, kun luottamusmiehenä nostin arkiston byrokratian ja kurjat palkkaluokat julkisuuteen…
Kaduttavaa elämässä on paljon, mutta 70-luvun stallari-vaiheeni ei kuulu katumus-agendalle! Olen ylpeä aktivismistani (jota joskus riittää yhä), lapsistani, parhaista bileistä ja hienoista tovereista. En ole kuulunut mihinkään puolueeseen pian 30 vuoteen, eikä minulle tule ensiksi mieleen, ovatko jotkut nykyiset kansalaisaktivistit ympärilläni ex-stallareita, revareita, vihreitä vai demareita. Tärkeää on mitä he ovat tänään, Ihmisinä.
Stallari-menneisyys ei ole vienyt minua suomalaisen yhteiskunnan tai tieteen huipulle, päinvastoin. Eikä siinä mitään, olen keskiverto kynäilijä, tutkija – ja luultavasti keskiverto ex-stallarikin (?).
Nautin vähistä pätkätöistäni, odottelen eläkeputkea ja pelkään sen karkaamista tavoittamattomiin. En pokkuroi ketään enkä varsinkaan nykyisiä Venäjän vallanpitäjiä, joita kohtaan olen ollut 30 vuotta niin kriittinen kuin työ- ja tutkijaetiikkani on suonut. Freelance-journalistina tunnen kauhua sananvapauden kutistumisesta ja rahavallan paineesta niin Venäjällä kuin lännessä. Jonkin sortin sosialistiseen utopiaan uskon yhä…
uutiskirje 
