Kaikki tuntevat Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778). Jos ei muusta, niin ainakin siitä, että Rousseau laittoi alulle romanttisen suuntauksen, joka tasapainotti valistuksen yksipuolista järjen palvontaa. Rousseau arvosteli aikansa yhteiskuntaa siitä, että se oli vieraantunut yksikertaisesta ja luonnollisesta elämäntavasta ja palvoi ahneutta ja turhamaisuutta synnyttävää keinotekoisuutta ja ylellisyyttä.
Rousseaun filosofian mukaan luonnonhelmassa elävä ihminen on rauhallinen ja hyväntahoinen ja vasta kulttuuri rappeuttaa ja turmelee ihmisluonteen. Tämä vakaumus väikkyy myös Kirjoituksia sodasta ja rauhasta -teoksen taustalla.
Teokseen on valittu viisi lyhyttä ja katkonaista tekstiä, jotka yhdessä hahmottelevat Rousseaun suunnitelmaa siitä, miten valloitussotien runtelemassa Euroopassa saataisiin aikaan pysyvä rauhantila valtioiden välillä.
Valtaa himoitsevien ruhtinaiden on helppo ryhtyä sotimaan, koska heidän ei tarvitse itse tahria käsiään ja vaatteitaan.
Jokainen on vuorollaan voittaja
Ensimmäinen kirjoitus kommentoi pappi Abbe de Saint-Pierren rauhansuunnitelmaa. Rousseau arvostelee Abbea naivista idealismista, jonka mukaan rauhanliitto syntyisi kuin itsestään, kun eri valtioiden päämiehet kutsutaan koolle kongressiin. Rousseau korosti, että kuninkaat tavoittelevat vain aluelaajennuksia ja absoluuttista valtaa, eivätkä suostu rauhanliiton vaatimiin kompromisseihin.
Miten rauhantila sitten saataisiin aikaan? Rousseau enemmänkin ivaa ja arvostelee Abbea kuin esittää omia ratkaisumallejaan. Mutta Machiavellin tapaan Rousseau toteaa, että ainakin tulisi osoittaa kuninkaille se, että sodasta ei pitemmällä tähtäimellä ole hyötyä kenellekään, koska jokainen on vuorollaan voittaja ja häviäjä.
Syvempää vastausta voi etsiä kirjan filosofisimmista kirjoituksista, joiden otsikot jo tarjoavat vihjeitä. Ensimmäisen otsikko kuuluu Sotatila syntyy yhteiskuntatilasta ja toinen Katkelmia sodan luonteesta luonnontilassa ja yhteiskuntatilassa.
Yhteiskunta opettaa vallan otteet
Luonnontilassa ihminen on rauhaa rakastava ja arka. Uhan edessä hän mieluummin pakenee kuin taistelee. Vasta yhteiskunta opettaa hänet ennakkoluuloiseksi, kunnianhimoiseksi, ahneeksi ja kostonhaluiseksi, jotka toimivat sytykkeinä sodille. Lisäksi valtaa ja vaurautta himoitsevien ruhtinaiden on helppo ryhtyä sotimaan, koska heidän ei tarvitse itse tahria käsiään ja vaatteitaan, kun sotilaat tekevät likaisen työn heidän puolestaan.
Rousseaun mukaan sotia käyvätkin aina valtiot, eivät yksilöt. Yksilöllä on myös luonnontilassa luonnolliset rajat niin syömisen kuin muunkin omaisuuden suhteen, mutta luonnoton ja keinotekoinen valtio voi aina kasvaa suuremmaksi, kunnes se on ahmaissut koko maailman kyltymättömään kitaansa.
Pitäisikö siis palata luontoon, kuten meidän aikanamme esimerkiksi Pentti Linkola on julistanut?
Ihmisluontoon ei kuulu pahuus
Vaikka Rousseau eli 1700-luvulla, jolloin meidän näkökulmastamme katsoen suurimmatkin kaupungit olivat pieniä kyläpahasia, hän vastaa kysymykseen samaan tapaan kuin monet nyt: koko maapallo on jo muuttunut ihmiskäden kosketuksesta eikä puhdasta ja vapaata luontoa löydy enää mistään. Luontoparatiisi on iäksi menetetty.
Tämä ristiriita viattoman luonnontilan ja turmeltuneen yhteiskunnan välillä ja paratiisiin palaamisen vaikeus tai mahdottomuus läpäisee koko Rousseaun tuotannon. Mutta ainakin jotain nykyihminen voi Rousseaulta oppia. Sen, että ihmisluonto ei itsessään ole paha ja turmeltunut, ja että aineellinen yltäkylläisyys tuottaa henkistä pahoinvointia.
Ahneus ja itsekkyys kasvavat yhtä jalkaa aineellisen hyvinvoinnin kasvun kanssa, eikä kierrettä pysäytä kuin valtava ekokatastrofi.
Yksinkertaista ja vaatimatonta luonnonmukaista elämäntapaa tulisi vaalia yhtä paljon ihmisluonnon kuin fyysisenkin luonnon pelastamisen vuoksi – se, mikä on hyväksi luonnolle, on lopultakin hyväksi myös ihmiselle.
Jean-Jacques Rousseau: Kirjoituksia sodasta ja rauhasta. Suomentanut ja selityksin varustanut Alex Aissaoui. Johdanto: Harto Hakovirta. Summa 2010.