Äänislinna on Pekka Mannisen kolmas romaani. Se on mukaansa tempaava ja arvoituksellinen. Manninen vie lukijansa jatkosodan alun valloitettuun Petroskoihin, jonka suomalaismiehittäjät nimittivät Äänislinnaksi.
Sodan melskeet ja itse Äänislinna ovat kuitenkin Manniselle vain puitteet, joihin hän sijoittaa tutkielmansa epävarmasta ihmisestä, hänen ajatuksistaan ja toimistaan epätavallisissa, jopa äärimmäisissä olosuhteissa.
Itse asiassa päähenkilön, suomenjuutalaisen upseerin Emmanuel Wolffin, kirjoittaminen Äänislinnaan keskitysleirin komentajaksi on tekstuaalisesti jahkailevaa, hieman kömpelöä. Kirja pääsee vasta kiehtovaan vauhtiinsa, kun sotahistorian stereotyyppiset raamit saadaan rakennettua.
Alun hapuilu käy ilmeiseksi, kun vertaa sitä myöhempään ihmisten ajatusten ja toiminnan luistavaan kuvaukseen. Varsin viattoman Wolffin kehitys kulkee sodan sekavuudessa kohti mieleltään lähes hajoavaa, illuusiotonta pettyneen ihmisen aikuisuutta.
Äänislinnan Wolffin kehityskertomus muistuttaa Mannisen erinomaisen esikoisromaanin Kiimakankaan (WSOY 2010) päähenkilön traagista tarinaa. Molemmissa historian armottomuus riepottelee ihmisiä niin voimallisesti, että tahdostaan huolimatta nämä ajautuvat tekoihin, jotka he itse ovat heti valmiita tuomitsemaan.
Rakkauden nälkä, sen puute ja irvokkaat korvikkeet yhdistävät niin Äänislinnan, Kiimakankaan kuin Mannisen klimaattisissa jaksoissaan makaaberin kakkosromaanin Peilin (WSOY 2011) – jonka päähenkilö on kahdesta muusta romaanista poiketen nainen.
Kun Manninen pyörittää lukijaansa keskitysleirien kuvottavuuksissa, penslaa hän niiden vastapainoksi tarinaansa rakkauden voisulan korvikkeilla. Mannisen Wolff – ja naiset – eivät pääse rakkaudennälässään kuin haalean mutta välillä holtittomankin seksin makuun. Siinäkö Mannisen arvoituksellinen viesti?
Mannisen Äänislinnaa on turha lukea sotahistoriallisena avainromaanina. Sellaiseksi sitä ei ole tarkoitettu. Sen tarina ja kaikki henkilöt ovat fiktiivisiä.
Mannisen tekstin voima on ajan hapattamassa elämässään taistelevan eksyksissä olevan ihmisen kuvaaminen. Manninen pääsee silloin perimmäisten kysymysten äärelle, kun hän ei ryhdy niihin vastaamaan. Mutta jos hän yrittää antaa henkilöidensä kautta syvällisiä vastauksia, niiden banaalius työntää luotaan. Onko se tietoista – ihmisen kyvyttömyyden osoittamista?
Manninen kirjoittaa pääosin erinomaista kieltä. Näin voi sanoa, kun unohtaa alun haparoinnin. Tarinallaan hän ei rakenna viihdyttävää, loppua kohti henkilönsä ylevöittävää saagaa.
Silti hän jättää – yllättävää kyllä – päähenkilönsä henkiin. Tarinan ankaruus olisi sallinut toisinkin. Kuoleman julma draama leikkii kirjan riveillä kuitenkin aivan viime hetkiin asti, kun täyttymättömän rakkauden kohde ja sen hedelmä jäätyvät Wolffin luodin haavoittamina elottomina kylmään hankeen.
Äänislinnan loppusivujen tiukat elokuvamaiset leikkaukset, joissa ei liiaksi pysähdytä selittelemään, tekevät Mannisesta sen laadukkaan nykyprosaistin, jota hänen Kiimakankaansakin jo todisti.
Pekka Manninen: Äänislinna. Helsinki-kirjat 2011.
uutiskirje 