On vääryys, että Martti Anhavan kirjoittama Arto Melleri -elämäkerta Romua rakkauden valtatiellä ei päässyt Tieto-Finlandia-palkinnon ehdokaslistalle. Perusteellinen, läheltä nähty ja tehty, kielellisesti hiottu ja kaikin tavoin kirjallisesti ansiokas teos olisi ansainnut itse palkinnonkin. Toivottavasti teos löytää lukijansa ilman palkinnon suomaa hypeäkin. Inhimillisessä koskettavuudessaan se vetää imuunsa kuin parhain romaani.
Ei minulla ole mitään jäkäliä ja niiden tutkijoita vastaan. Varsinkin Kristina Carlsonin Finlandia-ehdokkaaksi päässyt teos William N. Päiväkirja avarsi myös tämän alan ymmärtämystäni. Mutta kun jäkäläkirja julistettiin Tieto-Finlandian voittajaksi, tuli kyllä mieleen, että näinkö luonnontieteet jyräävät humanioran myös tietokirjallisuuden arvostuksessa.
Saarikoski kuoli 45-vuotiaana, Melleri sai elää muutaman vuoden vanhemmaksi, mutta viimeiset vuotensa tapaturman invalidisoimana, hoivan varassa, täysipainoisiin kirjallisiin suorituksiin kykenemättömänä.
Vietin Arto Mellerin elämässä erityisen intensiivisen kauden: luin kirjan ankaran flunssan kourissa. Kuume puisteli, tukkeutuneet hengityselimet ja lukkiutuneet korvat eristivät minut tehokkaasti ulkomaailmasta, niin että kirjaimellisesti upposin kirjaan. Paremmassa seurassa ei voisi potea. Olin oikein pahoillani, kun pääsin loppuun.
Enhän minä Arto Melleriä henkilökohtaisesti tuntenut, en tainnut ikinä livenä nähdä, mutta hänen lukijansa olin ja pidin häntä yhtenä aikansa lahjakkaimmista kirjailijoista. Ja näinhän minä toki Pete Q:n, tuon Arton ja muutaman muunkin taiteentekijän äkkitähteyteen nostaneen näytelmän, jota pidettiin nuoren sukupolven antamana kuoliniskuna kulttuuritaistolaisuudelle.
Pete Q oli unohtumaton elämys. En ymmärtänyt siitä mitään eikä ymmärtänyt seuralaisenikaan. Tätä häpeää emme tietenkään paljastaneet, edes toisillemme. Nyt tuntuu lohdulliselta lukea tuon tajunnan räjäyttävän esityksen tekijöiden tunnustuksia: eivät siitä tekijätkään paljon ymmärtäneet eikä se ollut tärkeätäkään. ”Me haluttiin mennä rautatieasemalle ja ostaa sellainen lippu, jossa ei lue mihin sillä mennään”, sanoo Pete Q:n ohjaaja Arto af Hällström.
Mutta hurmaantunut kriitikko ylisti näytelmää ”surrealistisena hyppynä minän ulkoavaruuteen, seksuaalisuuden ja vallankäytön alkulähteille” lavasteenaan ”ajan rampautunut henkinen ilmapiiri”, ”tavarafetisismin surkea tivoli”, ”ihmisen osan totaalinen ahdistus”. Huh.
Arto Melleri oli lapsitähti. Hän julkaisi jo koulupoikana ensimmäiset romaaninsa, yhtenä Kauppiaitten Kustannuksen nuorille järjestämän kirjallisuuskilpailun menestyjistä. Pete Q ja ensimmäiset runokokoelmat avasivat tietä tähtiin. Mutta melkein yhtä aikaa menestyksen kanssa alkoi viinan ja huumeitten siivittämä luisu kohti tuhoa ja kuolemaa. Pikaeloisen miehen elämän suuri paradoksi: kulkea ylä- ja alamäkeä yhtä aikaa.
Melleri ei pitänyt siitä, että häntä verrattiin toiseen pikaeloiseen lahjakkuuteen Pentti Saarikoskeen. Eipä pitänyt Pentti Saarikoskikaan siitä, että häntä verrattiin Eino Leinoon. Miksei lahjakkuuden, monipuolisuuden, tuotteliaisuuden, henkilökohtaisen vetovoiman puolesta kyllä, mutta ei juoppouden, särkyneiden ihmissuhteiden, nopean lopullisen kurjistumisen… Vielä elämänsä viime metreillä Saarikoski sanoi, ettei aio koskaan lakata ryyppäämästä, koska ”raitistuneista alkoholisteista tulee vanhoja ämmiä”. No, hänestä ei tullut.
Keväällä 1980 runoilijat olivat yhteisellä matineamatkalla Suomessa. Mellerin päiväkirjamerkinnöistä päätellen kostean reissun jälkeen tuntui erityisen hyvältä olla vaimon ja lapsen kanssa kotona. Arto kirjaa jämäkästi työsuunnitelmiaan ja myöntää, että viinaa on kaatunut liikaa. ”Humalan ja krapulan vuoksi ja luode ovat työnteon tiellä, ja kohta voi olla edessä piste, jossa Saarikoski on: selvitä alkoholin avulla päivä päivältä, tunti tunnilta eteenpäin… EI KIITOS.”
Sitä pistettä hän kuitenkin hyvää vauhtia lähestyi, sekä viinan että huumeiden addiktoimana. Saarikoski kuoli 45-vuotiaana, Melleri sai elää muutaman vuoden vanhemmaksi, mutta viimeiset vuotensa tapaturman invalidisoimana, hoivan varassa, täysipainoisiin kirjallisiin suorituksiin kykenemättömänä.
Viinan ja huumeiden vauhdittamana mukava, iloinen, älykäs ja ystävällinen Arto muuttui riitaiseksi, röyhkeäksi, aggressiiviseksi ja epäluotettavaksi. Monet vanhoista ystävistä alkoivat kartella häntä. Tapaturman jälkeen hänestä tuli jälleen kiltti poika, lauhkea ja lapsekas, ei ihan tästä maailmasta. Häntä sai kohdella kuinka sikamaisesti hyvänsä. Ja kohdeltiin.
Martti Anhavan teoksen viimeiset jaksot ovat ahdistavaa luettavaa. Avuttoman kirjailijan elinolosuhteet olivat kaoottiset, hänen kohtelunsa kotona raakaa ja nöyryyttävää. Siinä eli mies helvetissä tai ainakin sen esikartanossa jo ennen kuolemaansa.
Tutkiessaan Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarjoihin osallistuneiden kirjailijoiden taustoja tutkija Ritva Haavikko löysi lähes jokaisen taustalta ”sielun sairaan kohdan”, lapsuuden trauman. Sellainen löytyy Arto Melleriltäkin: isä kuoli varhain ja äidistään hän joutui sekä fyysisesti että henkisesti eroon tämän mielenterveysongelmien takia. Tämä ”sielun sairas kohta” vaikutti Artossa koko elämän.
Arto Mellerin piti olla mukana vuoden 2000 Miten kirjani ovat syntyneet -sarjassa. Hän sai aikaan yleisluontoisen esityksen, mutta ei kyennyt enää kirjoittamisensa lähtökohtien ja syntyprosessien pohtimiseen. Luentoa hän ei pitänyt, mutta esitelmäyritys julkaistiin myöhemmin Parnassossa nimellä Jatkamme harjoituksia.
Romua rakkauden valtatiellä jatkaa noita harjoituksia. Se avaa Mellerin kirjojen lähtökohtia ja syntyprosesseja myös kirjailijan laajoissa päiväkirjaotteissa, todistuksina ”elämästä tältä kohtaa”. Tämä korostaa teoksen, niin elämäkerta kuin se onkin, kaunokirjallista luonnetta. Martti Anhavalla on kirjoittajana muutenkin hyvän kaunokirjailijan ansiot: ei moralisoi eikä tuomitse, ei opeta eikä spekuloi. Näyttää.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 