Satu Rasilan käsikirjoittama,Turun Kaupunginteatterin ja Linnateatterin yhteistyönä toteutettu vankilamusikaali Kakola ei juonellaan häikäise, mutta se korvautuu monin verroin komealla musiikilla.
Tarina on kliseemäinen. Pääosassa on vankilakierteessä elämänsä viettänyt, perheensä hylännyt ja poliisin murhannut mies, jota kaipaa aikuisikään päässyt tytär. Tyttären onnistuu äidin vastustelusta huolimatta löytää isänsä, tapaa tämän, pettyy –ja mitä siitä seuraakaan. Ei vain hyvää .
Tarinaan on rakennettu lähes 30 musiikkikappaleen otoskokonaisuus, jossa musikaaliainesta täydentää puheteatteri, juonta eteenpäin vievät tuokiokuvat vankilaelämän karusta arjesta. Musiikki koostuu aiheeseen vain ohuesti liittyvistä sävellyksistä. Väliin yhteyden löytäminen vaatii katsojalta paljonkin mielikuvitusta.
Esitys on monisärmäinen. Romantiikassa jopa ylihempeillään tavalla, joka yllättää vankilamusikaalia katsomaan tulleen. Siitä kuitenkin yli pyyhkäistään yli ja päästään näin itse asiaan – pureutumaan isän ja tyttären suhteeseen. Kuten arvata saattaa, vaiheita riittää, ikäviäkin.
Ahaa-elämyksen saattaa kokea se, joka on nähnyt Vuosaari-elokuvan ja tietää, että Kakolan on ohjannut Ouluun siirtymässä oleva Mikko Kouki. Ainakin tämän kirjoittajalle kävi näin.
Kouki oli Vuosaari-elokuvassa tärkeässä roolissa niin kameran edessä kuin takanakin. Kakolan toteutuksesta löytää paljon samaa. Tarinaa viedään elokuvamaisesti eteenpäin, vauhtia riittää ja kohtauksesta toiseen hypätään ykskaks.
Musiikkiteatteria katsomaan tulleelle esitys tarjoaa nautinnollisen runsaan kaksituntisen, mistä erityiskiitos Jussi Vahvaselälle. Hän on tehnyt todella hyvää työtä muokatessaan biisivalikoimasta kuulijan aisteja kutkuttavat sovitukset. Tunnistettavaa riitti.
Vahvaselällä on ollut ammennettavaa runsaudenpulaan saakka. Se vähän harmittaakin. Juuri kun ehtii tunnistaa teeman, vaihtaa orkesteri aivan toiseen. Ei juonen kuljettamisessa välttämättä sellaista kiirettä tarvitse pitää. Kyllä niitä sävellyksiä olisi pitemmällekin kuunnellut, esityksen pitkittymisenkin uhallakin. Pidettäköön sitä kuitenkin niin sanottuna positiivisena ongelmana.
Pääosan esittäjä Veeti Kallio yllätti, ei tietenkään laulutaidollaan, mutta muuten. Hänhän on tarvittaessa myös luonnenäyttelijä. Keskustelukohtaus tyttären kanssa on suorastaan liikuttava Kallion rehellisen oloisen ja uskottavan suorituksen. Hänen soololauluosuutensa osoittavat, että taitoa riittää niin herkässä kuin aggressiivisessa sävelmaailmassa.
Indiemusiikin kautta musikaalinäyttelijäksi kouluttautunut Reeta Vestman on varsinainen löytö. Tyttären rooli on rankka ja fyysisestikin vaativa. Kilpailija Svenska Teaternin Kristina från Duvemåle -musikaalissa huippusuoritusta tekevälle Maria Ylipäälle?
Jani Uljaan ei tarvinnut miettiä millaista ilmapiiriä vankilamusikaalin lavastuksessa lähtee rakentamaan. Synkkyys – ellei oteta lukuun aika äklöttävää kosintakohtausta – on kuin luonnostaan lavailmeen ”pääväri”. Se antaa lavastajalle mahdollisuuden käyttää esityksen henkeen sopivia minimalistisia keinoja, kuten katosta riippuvia sermejä, ristikkoja ja häkkejä. Tässä hän on onnistunut erittäin hyvin.
Svenska Teatern esittää musikaaliaan kaksi vuotta. Vastaavaan Turussa tuskin ylletään, mutta pitkää ikää Kakolallekin voi hyvällä syyllä ennustaa.
Turun kaupunginteatteri ja Linnateatteri (kaupunginteatterin suuri näyttämö): Kakola. Käsikirjoitus Satu Rasila. Ohjaus Mikko Kouki, musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä, koreografia Reija Wäre, lavastus Jani Uljas, puvut Tuomas Lampinen. Pääosissa: Veeti Kallio, Reeta Vestman.
lehti 