Harmaalla taloudella tarkoitetaan sellaista tuloa, joka pitäisi ilmoittaa verottajalle, mutta jota ei ilmoiteta. Kiitos hallintarekisteröidyn arvopaperiomistamisen, noin 90 prosenttia kansainvälisen sijoitustoiminnan tuotoista jää ilmoittamatta.
Tähän arvioon päätyi Harmaa Hirvi Oy vuonna 2010 tutkimuksessa, jossa tilaajana oli eduskunnan tarkastusvaliokunta. Se tutkimus nosti harmaan talouden Suomen poliittiselle asialistalle tavalla, jota ei ole aikaisemmin nähty. Tämän heräämisen seurauksena meillä on nyt hallitus, jonka ohjelmassa harmaan talouden torjunta on prioriteetti: noin kaksi sivua harmaan talouden vastaisia kirjauksia.
Harmaan pääomatulon osalta nämä kirjaukset ovat tosin aika ristiriitaisia: se mitä yhtäällä luvataan, se toisaalla kyseenalaistetaan. Yhtäältä hallintarekisteri, jonka suojissa kansainvälistä sijoitustoimintaa anonyymisti harjoitetaan, luvataan tehdä julkiseksi ainakin veroviranomaiselle. Toisaalta julkisuus ei kuitenkaan saa vaarantaa Helsingin pörssin kilpailukykyä.
Tavaksi on tullut, että verottajalle ilmoitetaan tulot omantunnon mukaan.
Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?
Ulkomaalaisten sijoitukset suomalaisten pörssiyhtiöiden osakkeisiin on vuodesta 1991 lähtien ollut mahdollista hallintarekisteröidä siten, että osakkeiden omistajan paikalla näkyy omistajaa edustavan pankin nimi. Käytännössä, vaikkakaan ei laillisesti, tämä mahdollisuus on annettu myös suomalaisille, koska ulkomaalaiseksi tekeytyminen ei kansainvälisessä toimintaympäristössä ole mikään ongelma.
Vuodesta 2005 lähtien on ollut mahdollista hallintarekisteröidä myös sijoitusrahasto-osuudet.
Se, että hallintarekisteröityjen omistusten lopullista edunsaajaa ei voida yksilöidä, on johtanut mittavaan veronkiertoon niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa. Tavaksi on tullut, että verottajalle ilmoitetaan tulot omantunnon mukaan. Alan tutkimuksen mukaan se omatunto ei kovin äänekäs ole. Mutta sen omantunnon lobbarit ovat.
Helmikuussa 2011 ilmestyi Matti Vanhasen hallituksen valmistelema ehdotus arvopaperimarkkinalain kokonaisuudistukseksi. Ehdotukseen sisältyivät esitykset hallintarekisterin laajentamiseksi suomalaisiin, alle viiden prosentin omistusosuuden tekeminen ei-julkiseksi ja siirtyminen suorasta, arvopaperikeskukseen rekisteröidystä omistamisesta moniportaiseen, pankkien ja arvopaperikeskusten ylläpitämään omistamisen rekisteröintiin.
Tätä pakettia poliittinen järjestelmämme ei kuitenkaan enää niellyt.
Perusteluksi esityksille ei enää riittänyt se, että näillä keinoilla pelastetaan ongelmiin ajautuneen Helsingin pörssin kilpailukyky. Eivätkä esityksiä pelastaneet edes EU-elinten valmistelemat asiakirjat rahamarkkinasääntelyn kehittämiseksi. Toisin sanoen, kaksi aiemmin lähes yleispäteväksi osoittautunutta perustetta oli menettänyt tehonsa.
Syynä tähän oli nähdäkseni EU:n talouden ja politiikan kriisi. Se tunnistettiin finanssivetoiseksi, siihen ei löytynyt käypää, koko EU:ta tyydyttävää ratkaisua, ja se uhkasi imeä veronmaksajien viimeisenkin maksukyvyn. EU:n kriisi ja sen hoito oli vienyt pohjan sekä kilpailukykypuheelta että EU-instituutioiden uskottavuudelta. Lisää löylyä kiukaalle löi EU uusilla ja mahdollisesti vielä entistä ristiriitaisemmilla sääntelyehdotuksillaan.
Jyrki Kataisen hallitus päätti valmistelun jatkamisesta.
Mutta nyt, kun uuden hallituksen valmistelema ehdotus pitäisi sovitun aikataulun mukaan olla jo valmis, kysymykset hallintarekisteriin liittyvästä salailusta ja verovalvonnan edellyttämistä tunnistetiedoista ovat edelleen ratkaisematta. Ja ratkaisematta ovat luonnollisesti myös kaikki muut hallintarekisteriin kytkeytyvät asiat, kuten pienomistajien mahdollisuudet liittoutua yhtiökokouksissa sekä sisäpiirin tunnistaminen ja sisäpiirirekisteri.
Se on kummallista, hyvin kummallista ja kielii huonosti toimivasta poliittisesta järjestelmästä. Pahat kielet väittävät myös, että hallitusohjelman julkisuutta edellyttävillä kirjauksilla ostettiin vain aikaa yli pahimman epäluottamuksen vaiheen. Mutta sekin olisi outoa. Mitään tasaisempaa vaihetta ei ole näkyvissä. Jos jotakin on näkyvissä, niin entistä suurempia ongelmia finanssimarkkinoilla.
Tämä kaikki tuli esiin SAK:n järjestämässä seminaarissa keskiviikkona 6. kesäkuuta.
Seminaarissa olivat edustettuna kaikki sijoitustoiminnan osapuolet, markkinatoimijoista markkinavalvojiin ja harmaan talouden asiantuntijoihin. Keskeinen päätelmä seminaarista oli se, että valmistelua on jatkettava. Paras pohja jatkovalmistelulle olisi yhteinen, koko EU-aluetta koskeva yhteisymmärrys tarvittavan sääntelyn luonteesta, jota ei kuitenkaan tähän hätää ole tarjolla.
Siksi jäljelle jää yhteisymmärrys kansallisella tasolla. Se taas voi käynnistää maiden välisestä verokilpailusta tunnetun negatiivisen kierteen toinen toistaan kilpailukykyisemmille ratkaisuille. Ennen pitkää tämä johtaisi siihen, että osingoista ja osakkeiden myyntivoitoista ei maksettaisi lainkaan veroa, kuten yhtenä keskeisenä verrokkina toimivassa Iso-Britanniassa ei enää pitkään aikaa ole maksettu.
Jos tälle tielle lähdetään, paluu EU-laajuiseen sijoitustuottojen verotuskäytäntöön joskus myöhemmin olisi vaikeaa.
Tämä pohdinta voi tosin olla jo myöhäistä. Monet merkit viittaavat siihen, että pääomamarkkinoiden kansallistaminen on jo käynnistynyt, eikä pörssääminen Suomessa enää kiinnosta. Viimeinen listautuminen Helsingin Pörssiin tapahtui viisi vuotta sitten. Kuluneella viikolla tästä ilmiöstä olen kuullut alustukset sekä Pörssisäätiön että Suomen Pankin järjestämissä tilaisuuksissa.
Pörssisäätiön tilaisuudessa ratkaisuksi sijoitustoiminnan elvyttämiseen nähtiin lähimarkkinat, ja verrokkina käytettiin lähiruokaa. Retoriikkaan oli palannut myös ajatus kansallisista talkoista, sijoitustalkoista. Suomen Pankin tilaisuudessa huoli oli pikemminkin pankkitoiminnan oma- ja vakaavaraisuuden turvaamisessa eurooppalaisten suurpankkien mahdollisten konkurssien yhteydessä.
Siitä pääsemmekin taas kerran hallintarekisteröidyn osakeomistamisen ongelmiin.
Ne koskevat myös omistamisen oikeusturvaa. Kun amerikkalainen jättipankki Lehman- Brothers syksyllä 2008 kaatui, pesään kohdistui koko joukko epäselviä, hallintarekisteröityyn osakeomistamiseen perustuvia saatavia. Osana pesänselvitystä on kyllä yritetty selvittää, kuka mitäkin omisti ja kuinka paljon, mutta kiistatonta vastausta siihen ei koskaan tule.
Suoraan, oman nimen käyttöön perustuvassa omistamisessa tällaista ongelmaa ei olisi koskaan voinut syntyä. Esimerkkinä tästä on Islanti, jossa suuri osa pankeista meni pari vuotta sitten nurin, mutta – kiitos suoran omistamisen – tiedot osakeomistuksista säilyivät arvopaperikeskuksen tiedostoissa ja siirtyivät sieltä sellaisiin pankkeihin, jotka toimintaansa jatkoivat.
Mitä meidän siis pitäisi tehdä?
Miten ikinä arvopaperikauppamme organisoimme, arvopapereiden omistamisen pitäisi olla julkista ja pankkikonkurssin kestävää. Sijoitustoiminnan tuottojen pitäisi olla viranomaisjulkisia mm. verottajalle ja rahanpesusta vastaaville viranomaisille. Ja, mikä tärkeintä, kaupankäyntikulujen pitäisi olla täyskustannushinnoiteltuja siten, että muut tahot eivät maksumiehen asemaan joudu.
Jos suinkin mahdollista, tämä järjestelmä olisi koko EU:n laajuinen. Mutta parempi kansallinen sääntely kuin ei mitään sääntelyä. Vuonna 2018 mahdollisesti alkavaa pankkiunionia meillä ei ole varaa jäädä odottamaan.
Syksyllä on päätöksenteon paikka.
uutiskirje 
