Suomen Kansallisteatteri: Suuri näyttämö: Kulkurin laulut – Tauno Palo 100 vuotta. Ohjaus: Arto af Hällström, lavastus: Katri Rentto, puvut: Tarja Simonen. Musiikin sovitus ja kapellimestari: Tuomas Kesälä. Laulajat: Kristiina Halttu, Katariina Kaitue, Soila Komi, Anna Paavilainen, Karin Pacius, Marja Salo, Olli Ikonen, Juhani Laitala, Petri Liski, Juha Muje, Jukka-Pekka Palo, Seppo Pääkkönen. Teatteriorkesteri.
Kansallisteatteri antaa ihastuttavan pikkujoululahjan Suomen kansalle Tauno Palo illallaan.
Konsertti on selkeä, vailla mitään krumeluureja. Esiintyjien karisma kantaa lauluja. Tuomas Kesälän johtama pieni orkesteri on A-ykkösluokkaa. Mitään välispiikkejä ei onneksi ole, laulut puhuvat puolestaan. Ne ovat kaikki Tauno Palon joskus esittämiä.
Lavasteena ovat yksinkertaiset, leveät portaat, klassinen laulajien estradi.
Joidenkin laulujen taustalle heijastettiin kuvia Tauno Palon filmeistä ja näytelmistä. Hämmästyttävän erilaisia rooleja hän on tehnyt, vaikka suomalainen naisyleisö tahtookin muistaa hänet ennen kaikkea romanttisena sankarina.
On kuitenkin erinomaista, että Paloa muistetaan juuri lauluin eikä näytelmäpätkin. Levyillä hänen ja filmeissä hän yhä elää, vaikka sanoikin rakastavansa ennen kaikkea teatteria.
Valssi
valloittaa yleisön
Ilta alkaa Kulkurin valssilla, jota laulaa koko näyttelijäkuoro. Ja heti siitä lähtien yleisö on valloitettu. Kaikki esitykset ovat elegantteja, selvästi hyvin mietittyjä, silti spontaaneja.
Yksilösuorituksista mieleen jää Olli Ikosen herkkä esitys ruotsalaisen kulkuriromantiikan henkilöitymän Dan Anderssonin Soittoniekka-runosta, jonka on säveltänyt Ragnar Ågren.
Kristiina Halttu tekee Valto Tynnilän Pienestä sydämestä vavahduttavan laulelman, Aale Tynnin runoon Otto Donnerin säveltämä Eliisa ja 11 joutsenta saa Juhani Laitalasta koskettavan tulkin.
Jukka-Pekka Palon ääni muistuttaa isän ääntä. Yökohokit keskellä viljaa on melkein kuin Taunoa itseään pienen mahtipontisuuden maustamana.
Karin Paciuksen liikehdintä Otto Donnerin laulussa Kultakalat on kumman marionettimaista. Se ei sovi Aale Tynnin sanoihin.
Sakilaiset
panevat ranttaliksi
Toisessa näytöksessä ollaan Helsingin sakilaisten parissa, Petri Liski vetää Ventti-Villen laulun ronskilla huumorilla, samaan tahtiin mennään Sakilaisten laulussa, johon osallistuu poliisikin.
Konsertissa vaihtuu tunnelma riehakkaasta surumieliseen, rakkaudesta kuolemaan.
Kuolevan sakilaistytön laulu on Tuomari Nurmion tunnetuksi tekemä helsinkiläinen kansanlaulu Oi mutsi, mutsi stikkaa lamppuun eldis. Tauno Palo on sanonut, ettei Nurmion sävelmä ole oikea, hän itse oli kuullut alkuperäisen sävelmän, mutta unohtanut sen.
Varmasti hän oli sen kuullutkin. Hän eli nuoruutensa Sörkan tienoilla ja Työväen teatterissa, siksi sakilaisteema sopii hyvin kuvaan. Tuomas Kesälä on säveltänyt laulun uudelleen.
Kansallisteatterissa
osataan laulaa
Konsertissa on lauluja, joita kaikkia ei edes vanhempi yleisö ei muista. Vallan mainio on Juha Mujeen esittämä Raitiovaunussa, jossa laulaja kokee kauhuaistimuksia kännipäissään.
Ilkikurinen Kengännauhat on löytynyt Tauno Palon nauhuriin laulamana hänen kotoaan. Sen sanoittajaa ja säveltäjää ei tiedetä, ettei vain olisi Palon itsensä tekemä.
Totta kai kuultiin myös Tauno Palon 1960-luvun suurin hitti Ruusu on punainen, sen lauloi Seppo Pääkkönen, mutta kova aika on jo tainnut ajaa tämän kauniin rauhanlaulun ohi.
Konsertti päättyy Erkki Melakosken Larin-Kyöstin runoon säveltämään haikean suloiseen runoon Erotessa. Laulu kuuluu Tauno Palon 1972 ilmestyneeseen laulelmalevyyn Kulkurin kannel, saman levyn lauluja esitetään useita.
En ole tiennytkään, että Kansallisteatterin näyttelijöissä on näin paljon erittäin laulutaitoisia henkilöitä. Teatterin kannattaisi harrastaa lauluiltoja enemmänkin, tai ehkä suorastaan operettia, sitähän voi esittää vaikka kuinka kieli poskessa.
Tunnelma Kansallisteatterin suuressa salissa oli ensi-iltaa edeltävänä iltana suorastaan harras. Teatterin kaikki haamut olivat takuulla paikalla Tauno Palon johdolla.
uutiskirje 
