Tampereen teatterikesä päättyi virallisesti sunnuntaina, mutta eräät esitykset jatkuvat vielä maanantaina ja tiistaina. Katsojatavoitteet saavutettiin 9 664 myydyllä lipulla. Katsomopaikoista täyttyi 81 %.
Leimallista tämänvuotisille esityksille oli – kuten ennakkoon saattoi odottaa – uusien esitystekniikoiden käyttö. Uusi tekniikka osoittautui ennen kaikkea video- ja elokuvatekniikan soveltamiseksi.
Esityksiä katsoessa tuli jopa sellainen tunne, että elokuva on nyt keksitty uudelleen: valkokankaan liikkuvalla kuvalla näytetään, mitä on juuri tapahtunut tai tapahtuu paraikaa. Näinhän elokuva löysi paikkansa esittäviin taiteisiin sata vuotta sitten.
Pari tuhatta vuotta sitten kehitelty ammattiteatteri on nyt siis innostunut omasta lapsenlapsen…lapsestaan! Teatterikesässä innostunut videotekniikan käyttö näytti ajoittain jopa itsetarkoitukselta.
Reaaliaikaisen läsnäolon lumo
Ikiaikaisen teatteritaiteen läsnäolon lumoa ei voita mikään. Uusi tekniikkakin onnistui teatterikesältä, jos se kykeni parantamaan reaaliaikaista läsnäolon lumoa.
Parhaiten siinä onnistui brittiläis-saksalaisen Gob Squadin kokeellinen esitys Gob Squad’s Kitchen. Pääasiassa esiripun taakse rakennetusta näytelmästä loihti kolme erillistä reaaliaikaista videokuvakangasta katsojalle yllättävän rikkaan kokemuksen improvisoidusta esityksestä.
Gob Squadin teoksessa merkittävässä roolissa oli kuuluisan poptaiteilija Andy Warholin vuonna 1965 tekemä kokeellinen elokuva Kitchen, sen tuominen tähän päivään. Keikaroiva, toisiaan nokitteleva ja itseään etsivä ihminen tuli hyvin esiin alemmuudentuntoineen ja epäluuloineen. Yleisöstä mukaan pyydetyt kolme katsojaa olivat esityksen suola.
Virolaiset ylensyövät itsensä hengiltä
Paljon kohutussa virolaisessa Teater NO99:n The Rise and Fall of Estonia (Viron nousu ja tuho) -esityksessä videotekniikka oli eri kohtauksiin leikattua elokuvaa konservatiivisimmillaan.
Teemaltaan puhuttelevan näytelmän kaikki lavastukset oli tehty esiripun taakse. Sinne näyttelijät menivät esittäytymisensä jälkeen näyttelemään ja tulivat sitten lopuksi katsojien eteen kiitoksista kiittämään.
Runsaasti yli kahden tunnin mittainen esitys junnasi välillä pahasti paikallaan. Niukkuudesta yltäkylläisyyteen nousseen kansakunnan tukehtuminen omaan itsetarkoitukselliseen ylensyöntiinsä ja muihin rahalla saataviin ylettömyyksiinsä olisi tullut vähemmässäkin ajassa selväksi.
Perinteistä tekniikkaa, mutta kokeellista teatteria
Intohimoisinta perinteistä tekniikkaa käyttävää mutta kokeellista teatteria toteutti Kuopion kaupunginteatteri esityksessään Jessikan pentu. Se on yksi täydellisimmistä näkemistäni Leea Klemolan töistä. Hän on käsikirjoittanut ja ohjannut esityksen.
Jessikan pentu kertoo parisuhteessaan epäonnistuneen avioparin yrityksestä löytää takaisin yhteiselle polulle ja ennen kaikkea epätoivoisesta tempauksesta saada aikuistuneen lapsensa epäonnistunut kasvatus raiteilleen. Jessikan pennussa loisti ennen kaikkea ajoittain hysteerisesti riehuva Annukka Blomberg – luvalla sanoen Klemolan alter ego.
Maailmanparannusta Siperian taigalla
Vilpittömistä hyvää tarkoittavista esityksistä Kokkolan kaupunginteatterin ja Ruska Ensemblen Viimeinen aamutähti – Ääniä Siperian taigalta jäi valitettavasti puolitiehen. Esitys perustuu tekijöiden tulkintaan venäläisen Jeremei Aipinin romaanista, joka kertoo Hanti-kansaa uhkaavasta kulttuurisesta ja fyysisestä kuolemasta. Konkreettinen vihollinen on taigaa valloittava öljyteollisuus.
Viimeisen aamutähden puutteita ei ole askeettinen esille pano, vaan maailmantuskan ja -parantamisen esittämisen jääminen stereotyyppisiin maneereihin sekä tekstin dramatisoinnissa että sen esittämisessä. Esitys viedään kuulemma myös Siperiaan: menestystä!
lehti 