Mikä on ihmisen oikeus päättää omasta elämästään? Ei yhtään sen vaativampaa kysymystä ole ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Baran Aie-näytelmälleen asettanut.
Ei hän väitäkään antavansa vastausta kysymykseen. Näytelmä korostaa sen sijaan kysymyksen aiheellisuutta ja tietenkin myös tärkeyttä – ja antaa oman panoksensa ajankohtaiseen keskusteluun.
Kansallisteatterin Willensaunan näyttämöllä elävät elämänsä ratkaisevimmat vaiheet vanha pariskunta, lääkäri ja nuori tyttö. Kukin on päätynyt näytelmässä kuvattaviin kohtalokkaisiin hetkiin omia teitään.
Kylläisen elämän elänyt pariskunta haluaa lähteä pois käsi kädessä, kokea kauniin kuoleman yhdessä. Lääkäri ei enää kestä omaa riittämättömyyttään terveydenhuollon koneiston rattaissa. Hänet tapaava tyttö on sellaisen terveydenhuollon uhri, joka hoitaa sairauden oireita, ei sen syitä. Tytön ja lääkärin törmääminen ei ole hyväksi kummallekaan. Se tekee molempien olon vain pahemmaksi.
Baran kertoo näytelmällään myös miten vahva asia rakkaus ihmiselämässä on. Pariskunnan kohdalla se johtaa yhteiseen kaiken jättämiseen. Lääkäri selittää sillä tekonsa. Tyttö tekee mitä tekee rakkaudentuskassaan.
Lääkärin ja tytön tuska, niin eri tavalla ilmenevä, tuntuu todelliselta. Pariskunnan tuskassa on mukana helpotuksen hakua. He eivät halua kokea toistensa menetystä.
Aie on puheenvuoro, jota laatiessaan ohjaaja-käsikirjoittaja on toiminut viisaasti, kun ei pyrkinytkään lähestymään aihetta konkretian keinoin. Hän ottaa keinokseen käsitteellisyyden ja kuvitteellisuuden tasolla liikkumisen ja – mitä oivallisinta – sitä avittamaan nykymusiikin. Syntyy katsojan otteeseensa imevä vaikutelma. Kaksi tuntia menee kuin huomaamatta.
Suuri ansio näytelmän imussa on sen näyttelijöillä. On aivan loistavaa, kun Ismo Kallion ja Seela Sellan kaltaiset näyttelijät jaksavat vielä ikäihmisinä tuottaa teatterin ystäville tällaisia elämyksiä. Markku Maalismaan lääkärin ja varsinkin Kreeta Salmisen nuoren tytön rooleissa piti muuntautua mielialoihin laidasta laitaan. Mieleltään horjuvan ihmisen esittäminen uskottavasti ja yliampumisiin sortumatta on vaikeata. Salminen onnistui siinä.
Olli Kortekankaan musiikki oli samalla aaltopituudella näytelmän kanssa. Ei ole kuviteltavissa tällaisen näytelmän ”säestykseksi” muunlaista musiikkia kuin nykymusiikiksi luonnehdittavaa ja pianolla soitettua.
Näyttelijöiden laulettavaksi annetut runolliset osuudet olivat vaativia, mutta eivät liiaksi.
Lavastus teki saman tehtävän kuin musiikki, täydensi sanaa.
Aie. Kansallisteatterin Willensauna. Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran, musiikki Olli Kortekangas, lavastus Kimmo Viskari, pianisti Kristian Attila/Jukka Nykänen. Rooleissa Seela Sella, Ismo Kallio, Markku Maalismaa ja Kreeta Salminen.
lehti 