Vuoden vaihtuessa nostetaan esiin kuluneen vuoden parhaita suorituksia. Sellaisena ei voi pitää Antero Eerolan kesällä julkaistua blogikirjoitusta ”Hiukan kohtuutta Venäjä-keskusteluun” (KU 21.12.).
Vuoden kuljettua kohti loppuaan merkit Venäjän kansalaisyhteiskunnan kahlitsemisesta olivat yhä selvemmät ja nostattivat huolta sielläkin, missä yhteisymmärryksen nimissä oli tähän asti pidättäydytty arvostelemasta Kremliä. Tämä näkyi muun muassa Saksan liittopäivien kannanotossa ja Yhdysvaltain ”reset”-politiikan epäonnistumisena.
Yhdysvaltain asettama viisumikielto Sergei Magnitskin vankilakuolemaan sekaantuneille viranomaisille on saanut vastaansa niin sanotun Dima Jakovlev -lain, joka kieltää venäläisten lasten adoptoimisen Yhdysvaltoihin. Tästä kärsivät kaikkein heikoimmassa asemassa olevat lapset.
Samassa yhteydessä duuma tiukensi amerikkalaisrahoitteisten kansalaisjärjestöjen toimintaa rajoittavaa lainsäädäntöä. Viime kesänä säädettiin laki, joka paljastaa vihamielisten valtioiden liekanarussa toimivat ”ulkomaiset agentit”.
Antero Eerola on sisäistänyt tämän uhkakuvan moittiessaan Yhdysvaltojen kongressin rahoittamaa läpinäkyvää tukea Venäjän ihmisoikeusliikkeelle ja kansalaisyhteiskunnalle. EU:n vastaavan tuen tulisi toki kasvaa, mikä tasapainottaisi tilannetta.
Ihmisoikeudet ovat nousseet vahvasti Venäjän ja sen tärkeiden kumppanien asialistoille. Magnitski-laki, jota edistin Euroopan parlamentissa, on ensimmäisiä ilmauksia siitä, että vakavien ihmisoikeusloukkausten katsominen läpisormien ei jää vaille seurauksia.
On absurdia väittää minun ”tarkastelevan Venäjää maana, jonka pitäisi noudattaa kokonaan toisia sääntöjä kuin kaikkien muiden maiden”. Nojaan kannanotoissani Venäjän kansainvälisiin velvoitteisiin, joista maan omat ihmisoikeus- ja demokratiajärjestötkin alati muistuttavat.
Venäjän epädemokraattisen järjestelmän ja läntisten demokratioiden esittäminen yhteismitallisina on yksi Eerolan kepeimmistä retorisista heitoista. Osalle suomalaista vasemmistoa on näemmä edelleen vaikeaa tehdä johtopäätöksiä Venäjän demokratiakehityksen selvästä takatalvesta.
Yhdysvaltojenkaan arvostelusta ei tule pidättäytyä, kun terrorismin vastustamisen nimissä rikotaan ihmisoikeuksia. Kylmän sodan logiikan mukaan suunnistavilta on kuitenkin saattanut jäädä huomaamatta, miten Yhdysvallat on nostanut esimerkiksi LGBT-oikeudet ja naisten aseman osaksi ulkopolitiikkaansa. Näissä asioissa teemme hyvää yhteistyötä kehitysmaissa.
Antero Eerola väittää minun pitävän Pussy Riotin tuomiota ”Venäjän nykyisenä ykkösongelmana”. Olen yhtynyt toiveeseen, että Venäjän ortodoksikirkko eräänlaisena asianomistajana kehottaisi kunnon kristittyyn tapaan antamaan tuomituille armoa.
Pussy Riotin kohtelu paljastaa ongelman, joka näkyy yhä selvemmin myös Venäjän kansainvälisissä suhteissa. Uskonnollisia tunteita kunnioittavaakin huolestuttaa kirkon ja valtion vahvistuva epäpyhä liitto. Juuri kirkko on takuumiehenä Venäjän valtion erikoislaatuisille vaatimuksille nostaa ”perinteiset arvot” kansainvälisiksi ihmisoikeusnormeiksi.
Venäjä tekee taantumuksellisten valtioiden yhteenliittymän osana myyräntyötä naisten ja tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeuksia vastaan. Käydessäni joulukuussa tapaamassa YK:n väestörahaston ja naisjärjestön johtoa kummassakin vedottiin, että Suomi hyvin Venäjää tuntevana maana koettaisi vaikuttaa asiaan.
Niin kauan kuin Venäjällä ei toteuteta vallan kolmijako-oppia, ei hallitusvalta myöskään ole aidossa vastuussa tekemisistään kansalaisille ja heidän vaaleilla valituille edustajilleen. Siksi aidolla kansalaismielipiteellä ei ole juuri vaikutusta valtion toimintaan kansainvälisissäkään suhteissa.
En ole vaatinut, että Suomen presidentin tulisi seurustella Venäjän kadun opposition kanssa, mutta esimerkiksi vasemmistopuolueilla, vihreillä ja liberaaleilla on selkeitä vastinkappaleita Venäjän paineen alla vahvistuvassa kansalaisliikehdinnässä, joka hakee ja tarvitsee tukeamme.
On riippumatonta ammattiyhdistystoimintaa, ympäristöliikehdintää, ihmisoikeusryhmiä, työtä muukalaisvihaa vastaan jne. Joulukuun 2011 vilpillisten vaalien jälkeen perustettu Pietarin tarkkailijat -ryhmä haluaisi ottaa oppia Suomen avoimesta hallintokulttuurista ja kunnallispolitiikasta.
Kun Putinin kolmannella kaudella vapaata kansalaistoimintaa kahlitaan entistä tiukemmin, liikehdintä hakee pienintä yhteistä nimittäjää. Hajanaisista voimista kasvaa uuden, demokraattisen Venäjän ituja. Suomalaisten puolueiden tulisi olla valmis yhteistyöhön. Venäjä-suhde on Suomelle tärkeä. Emme voi jättää tulevaisuuden vaihtoehtojen edustajia kadulle.
uutiskirje 
