Näin tuloeroja kasvattava ja yhteisöllisyyttä tuhoava uusliberalismi eteni Suomessa
Helsingin legendaarinen Kulttuuritalo todennäköisesti täyttyy huomenna siinä tarkoituksessa, mihin se alun perin rakennettiinkin.
Kansandemokraatit rakensivat talon talkoilla poliittisen toiminnan areenaksi. SKP:n 1980-luvun kasinopelien myötä se menetettiin uusille omistajille, mutta lauantaina Kulttuuritalolla puhutaan punavihreää politiikkaa.
Noin 300 allekirjoittajaa kutsui toukokuun ensimmäisenä päivänä koolle avoimen foorumin Vapaus valita toisin. Tapahtuman Facebook-ryhmään on sen jälkeen ilmoittautunut yli tuhat ihmistä.
Viime vuosikymmenellä lähes kaikki valtion rahoittama toiminta heikentyi.
Aika on kypsä uudelle suunnalle politiikassa. Tuloeroja kasvattavalle ja yhteisöllisyyttä tuhoavalle uusliberalismille on vaihtoehtoja. Nykyiset maailmanlaajuiset kriisit osoittavat, että nämä vaihtoehdot ovat paitsi uskottavia, myös välttämättömiä. Kyse on poliittisesta tahdosta, julistavat tapahtuman järjestäjät.
Holkerin hallitus
aloitti muutoksen
”Tuloeroja kasvattava ja yhteisöllisyyttä tuhoava uusliberalismi” johti Suomen yhteiskuntakehitystä parikymmentä vuotta. Vasta viime vuonna iskenyt talouskriisi oli ehkä käännekohta. Oliko se todellinen käänne, jää tulevien kamppailujen kohteeksi. Huominen etupäässä yksityisten vasemmistoliittolaisten, demarien ja vihreiden koolle kutsuma foorumi voi olla tärkeä askel tässä kamppailussa.
Hyvinvointivaltio alkoi joutua kilpailutalouden mankeliin 1980-luvulla Harri Holkerin sinipunahallituksen käsissä. Sitä seurannut Esko Ahon porvarihallitus jatkoi samalla linjalla. Laman jälkeen Paavo Lipposen hallitukset eivät aloittaneetkaan sen vaurioiden korjaamista, vaan politiikan, jolla tuloerot Suomessa kasvoivat nopeammin kuin missään muussa OECD-maassa. Matti Vanhasen hallitukset eivät ole suuntaa muuttaneet miksikään. Köyhimmät köyhtyivät ja rikkaimmat rikastuivat myös vuonna 2007, kertoi tilastokeskus toukokuun lopussa.
Kokoomus on ollut hallituksessa yhtä vaalikautta lukuunottamatta koko uusliberalistisen kauden. SDP:llä sinä aikana on oppositiota kertynyt puolitoista vaalikautta. Suomalaisen uusliberalismin väri on sinipunainen.
Tuloerot kasvuun
vuonna 1996
Pitkälti yli kymmenen vuotta Suomessa on ihmetelty, miksi vaivihkaa 1980-luvulla alkanut ja 1990-luvun suurella nousukaudella kiihtynyt yhteiskunnallinen suunnanmuutos on herättänyt niin vähän kritiikkiä ja vastarintaa. Kuitenkin heti 1990-luvun puolivälin jälkeen oli nähtävissä, että Suomi erkaantuu pohjoismaiselta tieltä. Jo heinäkuussa 1998 Kansan Uutiset kertoi, että tuloerot kääntyivät kasvuun vuonna 1996 ja yhtenä syynä olivat Lipposen ensimmäisen hallituksen tekemät leikkaukset.
Ehkä ensimmäisen laajemman arvion käänteestä julkaisivat sosiaalipolitiikan tutkijat Jorma Sipilä ja Anneli Anttonen vuonna 2000. Heidän kirjansa Suomalaista sosiaalipolitiikkaa johtopäätös oli tyly, mutta ei saavuttanut laajaa julkisuutta: hyvinvointivaltion kehittämisen aikakausi on Suomessa päättymässä. Viime vuosikymmenellä lähes kaikki valtion rahoittama toiminta heikentyi ja tarveharkinta korostui universalismin kustannuksella, he kirjoittivat.
Sipilä ja Anttonen ennustivat vuonna 2000 kehitystä, jonka voi nyt sanoa olevan täällä: ne liitokset, jotka tekivät hyvinvointivaltiosta kansallisen projektin, ovat alkaneet repeillä. Universalismin ihanteesta on osittain luovuttu, kuri ja kontrolli ovat lisääntyneet ja kansalaisten sosiaaliset oikeudet heikentyneet. Yhä useamman on tukeuduttava markkinoihin ja perheeseen. Julkisesta vallasta on tullut epäluotettava partneri.
Eliitti halusi
muutoksen
Vuonna 2006 joukko tutkijoita julkaisi kirjan Uusi jako, jossa kuvattiin Suomen muuttumista hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioksi. Siinä myös hämmästeltiin, miksi kehitys ei nostattanut vastarintaa, vaikka maassa on voimakas sosiaalidemokraattinen puolue ja ay-liike, ja muukin puoluekenttä on sitoutunut hyvinvointivaltioajatteluun.
Professori Pertti Alasuutari Tampereen yliopistosta piti vastauksena kysymyksiin sitä, että 1980-luvulta alkaen uusliberalismi saavutti hallitsevan aseman julkisessa mielipiteessä ja varsinkin eliittien piirissä. Vapaasta ja avoimesta maailmantaloudesta tuli yritysjohtajien ja poliitikkojen yhteisesti hyväksymä tapa hahmottaa asioita.
Lisäksi Suomessa talouskriisi mahdollisti samanlaisten ratkaisujen tekemisen äkkirysäyksellä, totesi professori Risto Heiskala Jyväskylän yliopistosta.
Heiskalan mukaan kriittiset ajatukset olivat kypsyneet 1980-luvulla ja lama tarjosi edellytykset siirtyä lopullisesti uuteen vaiheeseen. Mutta päätöksiä oli tehty vähitellen jo vuodesta 1985 alkaen ja vuoteen 1992 mennessä Suomesta oli tullut yksi vähiten talouttaan säätelevistä OECD-maista.
Lama oikeutti
karsinnan
Sen, että Suomi seurasi muuta maailmaa vähän jälkijunassa, osoitti dosentti Raija Julkunen vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan Suunnanmuutos – 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Yhtenä osoituksena uudesta opista hän piti veropolitiikan muutosta, joka läpäisi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa koko läntisen maailman. Marginaali- ja yritysveroasteita alettiin laskea. Se oli yksi Harri Holkerin sinipunahallituksenkin tärkeimmistä hankkeista.
Myös Julkunen piti 1990-luvun lamaa tärkeänä taitekohtana:
– Lama oli tässä muutoksessa ehkä sillä lailla välttämätön, että se oikeutti karsinnan. On havaittu, että vaikka eliitit tavoittelevat sosiaalipolitiikan kasvun pysäyttämistä, niitä sitä on hyvin vaikea viedä läpi. Mutta akuutit budjettikriisit ovat tärkein sauma, jossa karsintaa voidaan toteuttaa, sanoi Julkunen Viikkolehden haastattelussa maaliskuussa 2001.
Vasemmisto
muuttui
Raija Julkusen mukaan Länsi-Euroopassa suunnanmuutos toteutettiin aina suunnilleen samalla tavalla:
– Oikeistolaiset tai konservatiiviset hallitukset, jotka olivat ehkä ideologisesti innostuneita uusliberalismista, ovat toteuttaneet jarrutuksen, kasvun pysäytyksen. Mutta tällaiseen syvempään uudelleen muotoiluun tarvitaan sosiaalidemokraatit. Sosiaalidemokraattinen ja yleensä vasemmistolainen ajattelu on muuttunut aika perusteellisesti. Ehkä Suomessa rajummin kuin monessa muussa maassa.
Kohti pysyvää
alaluokkaa
Mitä Suomessa sitten tapahtui viime nousukaudella? Ja ymmärsikö kukaan, että maahan on syntymässä pysyvästi köyhien luokka?
Poliittisen historian professori Jorma Kalela väläytti uuden alaluokan syntymistä vuonna 2002 ilmestyneessä Lamakirjassa. Hänen mukaansa nousukausi osoitti, että pitkäaikaistyöttömät voitiin jättää työvoimapolitiikassa toissijaiseen asemaan, koska heitä ei tarvita. Nopea ja vahva talouskasvu ei enää edellyttänyt täystyöllisyyttä. Lamaa edeltäneen nousukauden ennätykset ylitettiin olennaisesti pienemmällä työvoimalla.
Paitsi että pitkäaikaistyöttömät jätettiin Jorma Kalelan mukaan toissijaiseen asemaan työvoimapolitiikassa, heidät myös saatettiin sosiaaliviranomaisten tiukan valvonnan kohteiksi. Sosiaaliturvan ehtoja kiristettiin sen tavoitteen varjolla, ettei sosiaaliturva saa missään kohtaa estää palkkatyön hakemista.
Alaluokan syntymisestä kertoivat Kalelan mielestä leipäjonot, jotka eivät pitkällä nousukaudellakaan kadonneet mihinkään.
”Ne ovat todiste siitä, etteivät työttömyysturva ja toimeentulotuki yhdessäkään riitä kohtuulliseen elintasoon. Työkykyiset ihmiset joutuvat toisin sanoen jopa tosiasiallisesti rinnastamaan itsensä kerjäläisiin”, kirjoitti Jorma Kalela kaukonäköisesti.
Tuloeroja
kasvatettiin
Vapaus valita toisin -foorumissa arvostellaan tuloerojen kasvamista – tai kasvattamista. 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin tuloerot pysyivät Suomessa lähes muuttumattomina. Vuonna 1996 tuloerot alkoivat revetä ja kasvu on jatkunut viimeisimpään tilastoituun vuoteen 2007 asti voimakkaana. Vuoden 2007 tulonjakotilasto julkistettiin 20. toukokuuta. Tuloerot kasvoivat 2,4 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna. Pienituloisimman kymmenyksen tulot laskivat 0,4 prosenttia, suurituloisimman nousivat 3,4 prosenttia.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkija Ilpo Suoniemi puhuu nimenomaan tuloerojen kasvattamisesta nettikolumnissaan. Hänen mukaansa taustalla on vuoden 1993 pääomaverouudistus, jonka vaikutuksesta suurituloisten ja varsinkin huipputuloisten verotuksen progressiivisuus on alentunut voimakkaasti.
Tuloeroja ovat kasvattaneet nimenomaan osingot ja myyntivoitot, jotka kasautuvat valtaosin suurituloisimmalle kymmenykselle. Sen sijaan pienituloisimpien sosiaaliturvaan ei ole juuri tehty tasokorotuksia 1990-luvun laman jälkeen eli niiden reaaliarvo on pudonnut.
Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus täydensi superrikkaiden jättipotin poistamalla varallisuusveron.
Riippakivi
trimmauksessa
1990-luvun laman jälkeinen sosiaalipolitiikka oli käytännössä sosiaaliturvaa heikentävää. Etuuksien tasokorotukset jätettiin tekemättä ja sosiaaliturvan saantiehtoja kiristettiin, totesi Stakesin tutkijaryhmä Suomalaisten hyvinvointi -katsauksessa vuonna 2002. Työttömyysturvassa uuden politiikan pääpaino oli sen saantiehtojen kiristäminen.
Kaiken takana oli ajatus kannustamisesta, joka tuli vähitellen kaikkien hallitusten politiikaksi 1990-luvulta alkaen. Hyvinvointivaltiota alettiin pitää pöhöttyneenä tehottomuutta aiheuttavana riippakivenä ja se piti trimmata thatcherismin ja reaganismin hengessä vastaamaan uusia olosuhteita.
Lyhyesti sanottuna tämä trimmaus toteutettiin seuraavilla tavoilla: toimeentuloturvan etuuksia leikattiin ja indeksikorotuksia jäädytettiin.
Etuuksien saajien määrää vähennettiin lyhentämällä niiden saantiaikaa ja kiristämällä saantiehtoja. Eniten menettivät lapsiperheet, joiden perhepoliittisia tulonsiirtoja leikattiin 15 prosenttia. Työttömyysturvaa heikennettiin, asumistukea heikennettiin, sairauspäivärahaa heikennettiin ja palveluja karsittiin pikkulapsilta, koululaisilta ja vanhuksilta.
Lista on Kansaneläkelaitoksen tutkijoiden Vääryyskirjasta vuodelta 2006.
”Hämmästyttävä
leikkautuminen”
Sosiaalipolitiikan professori Veli-Matti Ritakallio sanoi syksyllä 2005 työttömien ihmisoikeuspäivillä, että vallitseva poliittinen johtoajatus on tehdä työnteosta kannattavaa kaikissa olosuhteissa ja pienilläkin palkkatuloilla. Tämän takia esimerkiksi pienimmän työttömyysturvan, työmarkkinatuen, indeksikorotuksia on jäädytetty monta kertaa, jotta työttömyys ei olisi taloudellisesti kannattavaa. Tämän johdosta toimeentulotuki oli 150 euroa EU:n köyhyysrajan alapuolella.
– Verrattuna kansantalouden kehitykseen vastaavalla ajalla on leikkautuminen ollut hämmästyttävää, sanoi tulokehitystä vuosina 1990–2002 tarkastellut Ritakallio.
Alimmilla tuloilla eläviä oli tuolloin nousukauden keskelläkin neljännesmiljoona.
Kehitys ei sen jälkeen muuttunut, vaikka hurjaa talouskasvua riitti viime vuoteen asti. Kelan toisessa Vääryyskirjassa viime syksynä kerrottiin, että 1990-luvun puolivälin jälkeen työttömän peruspäiväraha on jäänyt ansiotasosta jälkeen 24,5 prosenttia, yhden lapsen lapsilisä 37,3 prosenttia, korkeakouluopiskelijan opintoraha 41 prosenttia, täysi kansaneläke 19,5 prosenttia ja toimeentulotuen perusosa 28,1 prosenttia.
Oppi tuli
Amerikasta
Kannustinajattelun läpimurtoa Suomessa ovat väitöskirjoissaan kuvanneet entisen Stakesin, nykyisen Terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuslaitoksen tutkija Elina Palola, Metropolia-ammattikorkeakoulun koulutuspäällikkö Elsa Keskitalo sekä Kirkkopalvelujen projektipäällikkö Liisa Björklund.
Elina Palolan mukaan eurooppalaisen ja myös suomalaisen sosiaalipolitiikan idea muuttui 1990-luvulla muun muassa Britannian entisen pääministerin Tony Blairin neuvonantajan Anthony Giddensin hahmotelmien perustalta. Sosiaalipolitiikan tehtävä ei enää lähtökohtaisesti ole suojella haavoittuvia.
– Nyt pitää investoida ja puhutaan ihan suoraan, että ihmisistä pitää saada hyöty irti. Halutaan investoida lapsiin ja työssä käyviin, joissa tuotto-odotus on vielä suuri, Palola tulkitsi Viikkolehden haastattelussa kesällä 2007.
Elsa Keskitalo kertoi viime syksynä Viikkolehden haastattelussa, että Suomessa 1990-luvulla aloitetut uudistukset noudattivat Yhdysvalloissa 1980-luvulla syntyneitä konservatiivi-ideologien oppeja. He ajattelivat, että hyvinvointijärjestelmä luo riippuvuutta. Ihmiset jäävät kiinni systeemiin eivätkä ole tarpeeksi aktiivisia.
Elsa Keskitalon mukaan ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa alettiin kyseenalaistaa voimassa ollut hyvinvointijärjestelmä. Vallalle nousi käsitys, ettei se kannusta työhön.
Teollisuusmaiden
nopein eriarvoistuminen
Kansainväliset virtaukset uivat suomalaiseen politiikkaan eri järjestöissä tapahtuvan ”oppimisprosessin” myötä, osoitti Elina Palola väitöskirjassaan. Kansainvälisissä konferensseissa sitoutetaan virkamiehiä ja tutkijoita yhteisiin päämääriin ja tätä konsensusta levitetään jäsenmaissa eteenpäin. Suomessa tämä kanssakäyminen lisääntyi EU-jäsenyyden jälkeen.
Monien muiden tutkijoiden tapaan Elsa Keskitalokin puhui hiipivästä muutoksesta:
– On tehty pieniä muutoksia, joita ei aina edes huomaa. Se on tyypillistä, koska hyvinvointijärjestelmät ovat aika suosittuja. Ei tule mellakkaa, kun muutetaan pelisääntöjä vähittäin.
Liisa Björklundin tutkimuksen mukaan kannustamisen lopputulos oli kahtalainen. Hyvinvointi kasvoi laman jälkeen ja suuri osa kansasta pääsi tuosta kasvusta osallisiksi.
– Mutta samaan aikaan me olemme onnistuneet kymmenen vuoden aikana tehokkaimmin OECD-maista lisäämään ihmisten välisiä sosiaalistaloudellisia eroja, hän kuvaili kehityksen toista puolta Viikkolehdessä tämän vuoden tammikuussa.
uutiskirje 
