Petra Rautiaisen romaanit sijoittuvat Suomen ja Skandinavian lähihistoriaan. Savonia-palkinnon voittanut esikoisromaani Tuhkaan piirretty maa (2020) kertoi Lapin sodasta, Meren muisti (2022) öljynporauksesta Ruijassa.
Tuorein teos Puuntappajat (Otava 2025) sijoittuu Suomen sisällissotaan, vuoden 1918 kevääseen Itä-Savoon sekä 1930-luvun Helsinkiin, josta käsin ohranan etsivä selvittää menneisyyden epäselviä tapahtumia, myös erään punaisen ”susinartun” kohtaloa.
– Tässä kirjassa ei ole yhtään lausetta, jota kirjoittaessa en olisi miettinyt kuolemaa, Rautiainen sanoo.
”Oma äidinäitinikin ja hänen veljensä ovat käyneet kerjuulla.”
Tämä selittänee osaltaan sen, miten riisutulta ja paljaalta romaanin kieli tuntuu. Kerronta on yhtä aika kirkasta, kauheaa ja kaunista. Ytimessä ollaan koko ajan, ei satunnaisesti eikä ainakaan vahingossa.
Katse on alusta asti äidissä, lapsessa, syntymässä ja kuolemassa, ja pysyy siinä loppuun saakka. Ratkaisu on kiinnostava sekä kerronnallisesti että maailmankuvallisesti. Harvemman sotaromaanin keskiössä on synnyttävä nainen ja syntyvä lapsi.
– Kuten yksi päähenkilöistäni toteaa, koko ajan on kyse elämästä ja kuolemasta, Rautiainen sanoo ja tarkentaa, että ei vain tässä kirjassa, vaan elämässä ylipäänsä.
Kukaan ei valitse lapsuuttaan
Kysymys on myös ihmisestä. Eräskin teoksen keskeisistä henkilöhahmoista tunnustautuu ylpeästi kansallissosialistiksi, mutta hänestäkään kirjailija ei maalaa paholaista. Rautiainen kirjoittaa tälle henkilölle huutolaislapsen taustan ja vahvan arvottomuuden kokemuksen.
– Tämä on asia, jota olen yrittänyt kaikissa romaaneissani tuoda esille, että ihmiset eivät ole yksiselitteisiä ja -ulotteisia, vaikka heidän tekonsa näyttäytyisivät sellaisina.
Rautiainen kertoo itselläänkin olevan ystäviä, jotka edustavat hyvin erilaista ajatusmaailmaa kuin hän.
– Ystävyys ja ihmisyys ovat eri asia kuin se, mihin olen syntynyt ja millaiseen kulttuuriin kasvanut. Se vaatii kuitenkin aikamoista rohkeutta – ja koulutusta ja sivistyneisyyttä – alkaa kritisoida sitä, mistä olet lähtöisin, eikä se ole helppoa sittenkään. Ihmisethän käyvät vuosikausia terapiassa sen takia!
Jokaisella on vastuunsa yksilönä, mutta kenelläkään ei ole sanan sijaa vaikkapa siihen, millaisen älyllisen kapasiteetin tai luonteen on pitkälti geeniensä summana saanut.
– Sattumaa on sekin, onko ihmisellä resilienssiä ja resursseja. Ihmisen koko maailmahan murtuu, jos alkaa kyseenalaistamaan omaa alkuperäänsä. Vaikka sitä, että omat vanhemmat ovat olleet niin sanotusti väärällä puolella sisällissodassa.
Ideologia äidin korvikkeena
Rautiainen toteaa, että etenkin kuva omasta äidistä on sellainen, mitä moni viimeiseen asti suojelee. Hän arvelee ideologian voivan olla jopa tietynlainen äidin korvike, josta ihminen hakee turvaa.
– Kyllähän ääriliikehdintään hakeutuva ihminen hyvin usein löytää sieltä turvaa ja hyväksyntää itselleen.
Monikaan ei koe tässä maailmassa tulevansa hyväksytyksi itsenään – ja sehän on ihan totta, Rautiainen sanoo.
– Vaikka elämme yhdestä maailman tasa-arvoisimmista maista, meillä on silti paljon nuoria ja vanhuksia, joilla on valtava hätä siitä, että ei kuulu joukkoon eikä tule ymmärretyksi.
– Eikä tämä meidän hallituksen politiikka ainakaan paranna tilannetta. Eivät ihmiset huvikseen tuolla Hurstin jonossa seiso, Rautiainen jatkaa.
”Kun väkivalta kohdistuu omaan kehoon, niin kotia ei enää ole.”
Sosiaali- ja terveysministeriön omankin vaikutusarvion mukaan sosiaaliturvan leikkaukset sysäävät kymmeniä tuhansia lapsia köyhyyteen.
– On ihan sairaan vaikeaa päästä elämässä eteenpäin, jos lähtökohdat ovat vaikeat tai traumaattiset. Hyvinvointivaltion tehtävänä on ollut auttaa näitä ihmisiä, ja se on ollut kaikkien etu.
Rautiainen korostaa, että apua tarvitsevat ihan kaikki jossain vaiheessa elämäänsä, tavalla tai toisella.
– En tiedä ketään, kuka ei tarvitsisi. En ajattele, että minunkaan pitäisi selvitä yksin.
Kohtelu, koulutus ja kirjallisuus
Nykyisin puhutaan paljon polarisoitumisesta. Osaltaan sen taustalla on aito eriarvoistuminen.
Äärioikeistossa on elätelty ja levitetty sisällissotafantasioita jo kohta parinkymmenen vuoden ajan. Suojelupoliisin tuoreimmassa katsauksessa myös ääri-islamistisen väkivallan riski on kohonnut.
Mikä on parasta vastalääkettä polarisaatiolle?
– Ihmisten tasa-arvoinen kohtelu. Se lähtee ihan jo päiväkodista ja myös siitä, että kohtaa erilaisia ihmisiä. Myös koulutus ja kirjallisuus. Olen tutkinut myös representaatiota ja iso vaikutus on myös sillä, millaisia ihmisiä tuodaan esiin. Jos aina kokee olevansa vääränlainen tai ainoa, ei se ole mikään pieni asia.
Rautiainen toteaa, ettei Suomen sisällissota ole lopulta kovin kaukana historiassa.
– On ihan uskomatonta, miten lähellä se on. Omien vanhempieni suvut olivat eri puolilla ja pitkään ajattelin, ettei se ole vaikuttanut mitenkään, mutta nyt kun mietin, niin eihän meillä puhuttu politiikasta.
Sisällissotaan johti osaltaan kärjistynyt eriarvoisuus, Rautiainen ajattelee.
– Oma äidinäitinikin ja hänen veljensä ovat käyneet kerjuulla. Siinä muuttuu heti toisen luokan kansalaiseksi, ja se valta-asetelma on olemassa ihan kaikissa suhteissa.
Lääketieteen kahtalainen rooli
Mitä Rautiainen ajattelee väkivaltaisesta kuolemasta, joka on romaaninkin keskeisiä aiheita?
Teoksessa toistuu puu-metafora naisen vertauskuvana.
– Usein sanotaan, että oma keho on koti. Mutta sitten kun väkivalta kohdistuu omaan kehoon, niin kotia ei enää ole. Se on ultimaattinen turvan loppu.
Äärimmäisen väkivallan kokeminen tai todistaminen synnyttää usein myös trauman. Sitä kuvataan romaanissa kouriintuntuvasti lineaarisen ajan loppuna:
Aikaa ei ole. Tulevaisuutta ei ole. On vain tämä hetki. Me olemme elossa vain koska emme ole kuolleet. Kaikki muu on illuusiota. Koko elämä on yhtä valhetta – kaaosta.
Rautiaisen omat kokemukset väkivallasta ovat ensisijaisesti kokemuksia lääketieteestä, joka ristiriitaisesti kuitenkin pelasti hänen henkensä. Hän nimittäin syntyi pienenä keskosena, neljä kuukautta etuajassa.
– Keskonen kokee elämänsä alussa monikymmenkertaisesti kipua muihin vauvoihin verrattuna. Vielä 1980-luvulla ei ajateltu keskosten tuntevan kipua. Olen alkanut miettiä vasta oman lapsen myötä, miten se kaikki on vaikuttanut. Hoitotoimenpiteet ja se, ettei päässyt äidin syliin.
Lääketiede onkin kirjan yksi kantavista teemoista.
– Omassa elämässäni se pelasti minut, mutta edusti myös väkivaltaa.
Eugeniikka vallan välineenä
Taustatukimusta tehdessään Rautiainen yllättyi siitä, miten paljon ihmisen anatomiasta tiedettiin jo satoja vuosia sitten.
– Vierailin Italiassa eräässä Salo-nimisessä paikassa, jossa oli fasismin historiasta kertova museo. Siellä oli esillä esimerkiksi kuivunut kohtu ja sikiö. Yllätyin siitä, miten ihmiset jo 1800-luvulla tosiaankin tiesivät, miltä vaikka minkäkin ikäinen sikiö näytti.
Lääketieteellistä tietoa on ollut, mutta se demokratisoitui vasta myöhemmin, Rautiainen pohtii, ja palaa taas sikiöihin.
– Olen ehdottomasti sitä mieltä, että abortti on jokaisen naisen oikeus, mutta tiedostan myös, että jo siinä aivan alussa on olemassa kaikki, koko tuleva ihminen. Ymmärrän myös sitä ajattelua.
Hän kysyy myös, missä hyväksytyn eugeniikan rajat kulkevat ja miksi.
– On arveltu esimerkiksi, että Downin syndrooma häviäisi jossain vaiheessa sikiöseulontojen perusteella tehtyjen aborttien myötä. Sehän on jo rotuhygieniaa. Mihin se raja vedetään?
Puuntappajien alussa on lainaus lakonmurtajana ja IKL-aktiivina tunnetun kokoomuksen kansanedustajan Martti Pihkalan pamfletista ”Minkälainen Suomi meidän on luotava” (1918), joka lienee yksi valaisevimpia kurkistusikkunoita suomalaisen rotuhygienian ei niin kaukaiseen historiaan. Siinä eugeniikka laajenee geeneistä ja koskemaan aatteita, luonteita ja elämäntapoja, kaikkea ihmisessä.
– Se on hallinnan ja vallan väline. Monet asiat ovatkin faktoja biologisesti ja evolutionäärisesti, mutta se on eri asia kuin ihmisten kunnioittaminen. En minäkään ajattele, että minun pitäisi olla vaikka samanlainen kuin jonkin miehen, että olisin yhtä arvokas.
– Me ollaan kaikki ihan saatanan arvokkaita meinä itsenämme, ja se on yksi asia, minkä opin tässä kirjoittaessani, Rautiainen toteaa.
Viimeinen visakoivuinen Fabergé
Teoksessa toistuu puu-metafora naisen vertauskuvana – nainen on vene, ruuhi, kehto, arkku ja elämänpuu. Lääketiede on puun veistäjä.
Muutakin symbolin takana on.
– Ennen kristillistä kulttuuria uskottiin, että jumalalla oli vaimo, Ašera. Puu oli häneen uskovien symboli.
Ašera oli seemiläinen hedelmällisyyden jumalatar, ehkä tunnetumman Baali-jumalan äiti, josta myös Martti Pihkala oli teoksessaan kovin huolissaan.
Tästä kuusi- ja kahdeksantuhatvuotisesta nautinnonhimon, Venuksen ja Astarten [hepr. Ašera] palveluksesta on nyt vihdoinkin tehtävä loppu!
Hänkin tosin arveli sen olevan temppu ”jollaista mikään kulttuuri maapallon päällä ei tähän saakka ole pystynyt suorittamaan”.
– Minusta on kiinnostavaa, että viimeinen Fabergen pääsiäismuna – muna, joka symboloi äitiyttä ja uudelleensyntymää – on tehty puusta, Karjalan visakoivusta. Vallankumouksen tuoksinassa sitä ei koskaan ehditty antaa.







