En malta olla kommentoimatta Viikkolehden (1.11.) Ollako vai eikö olla? -jutussa esitettyjä näkemyksiä. Juttu on otsikoitu mainiosti, mutta otsikon on syytä käsittää kattavan muitakin kysymyksiä kuin pelkästään pysytäänkö hallituksessa vai jätetäänkö se. Minulle otsikko nostaa mieleen kysymyksen, olemmeko vakavasti otettava demokraattinen puolue vai utopistinen ”vallankumouspuolue”.
Anna Kontula on kovin oikeassa siinä, että on olemassa ahdistuneita pitkän linjan työläisiä, keski-ikäisiä ihmisiä, joilla on se tunne, että koko poliittisessa järjestelmässä kukaan ei kuule heitä. Kontula tuo myös oikein esiin sen tragedian, joka liittyy näiden ihmisten ja vasemmistoliiton suhteeseen. Vasemmistoliitto kuuntelee heitä herkällä korvalla, mutta ”emme pysty näyttämään sitä ulospäin, antamaan toivoa tai signaalia, että jokin yhteys on olemassa”.
Tuo ihmisjoukko ei kuitenkaan ole yhtenäinen. On olemassa aivan liikaa porukkaa, jonka fiilis on ”mua ei vituta muu kuin kaikki”, ja jota perimmältään ei kiinnosta muuten kuin irvistelymielessä, onko vasemmistoliitto hallituksessa vai ei.
Nämä näytelmät alkavat kyllästyttää minua.
Sitten on olemassa kansandemokraattisen liikkeen ja vasemmistoliiton kannattajakuntaa, joilla on utopia suuresta mullistuksesta, ”sosialismista”, jota puolue on heidän mielestään perinteisesti edustanut. Heidän mielestään tuon utopian lippua on aina luontevampaa heiluttaa oppositiopuolueena kuin hallituksessa mukana ollen.
Oman käsitykseni mukaan vasemmistoliitto tekisi pahan virheen, jos se ryhtyisi rakentamaan strategiaansa näiden ryhmien varaan. Näitä ryhmiä ei voi kokonaisuudessaan koskaan tyydyttää demokraattisella politiikalla. Sen sijaan strategisesti järkevät ja voimaperäisesti esiin tuodut yhteiskuntapoliittiset tavoitteet voivat varmasti vetää jotkut noista ihmisistä puolueen demokraattisen strategian kannattajiksi.
On siis totta, että vasemmistoliitto voi lisätä kannatustaan edellä mainitun ryhmän keskuudessa, mutta samaan aikaan on totta – ja paljon merkittävämpää, että suuremman kannatuksensa lisäyksen vasemmistoliitto voi toivoa saavansa niiltä ihmisiltä, jotka lähtökohtaisesti ymmärtävät demokraattisen politiikan mahdollisuudet ja rajat, ja jotka alkavat lisääntyvästi arvostaa puolettamme sen edustaman kokonaisvaltaisesti edistyksellisen yhteiskuntapolitiikan vuoksi. Erittäin paljon merkitystä on lisäksi sillä, kuinka paljon puolueemme edustamaa yhteiskuntapolitiikkaa arvostetaan muiden puolueiden keskuudessa.
Tältä kannalta toki on perimmältään toissijaista, onko puolue hallituksessa vai ei. Ensisijaista on, kuinka harkittua yhteiskuntapolitiikkaa puolue edustaa ja kuinka tehokkaasti se kykenee tekemään tavoitteitaan tunnetuksi.
Jos kuitenkin puolueen edustamat tavoitteet yhteiskuntapolitiikan eri lohkoilla (ja myös sen poliittisten tavoitteiden takana olevat ideologia, arvot ja analyysit) koetaan oikeiksi, silloin on luontevaa nähdä, ettei hallituksessa mukana olo kompromettoi millään tavoin puoluetta, vaan päinvastoin antaa sille tavoiteltavan mahdollisuuden vaikuttaa vahvemmin maassa toteutuvaan politiikkaan.
Olen ollut kansandemokraattisen liikkeen ja vasemmistoliiton politiikassa mukana jäsenenä ja kansalaisaktivistina vuodesta 1969. Liittymiseeni vaikutti se myönteinen kehitys, joka liikkeessä oli tapahtunut pitkin 1960-lukua.
Näin, että Skdl:n edustama liike kokonaisuudessaan oli SKP:n uudelleen orientoitumisen myötä muuttumassa demokratian normit loppuun asti sisäistäneeksi tehokkaaksi sosialistiseksi reformipuolueeksi. Sen lisäksi – ja tämä oli minulle ehkä tärkeintä – Skdl oli sodan jälkeisissä oloissa perustettu järkevin ulkopoliittisin perustein, ja se oli pysynyt ulkopoliittisessa orientaatiossaan uskollisena edustamalleen realistiselle naapuriystävyyden linjalle.
Toiveikkaan liittymiseni jälkeen olen aivan liian monta kertaa joutunut todistamaan nyt käynnissä olevaa näytelmää, jossa vallankumouksellinen utopismi ja demokraattinen realismi vääntävät kättä puolueen strategiasta päätettäessä. Olen aina ollut sillä Kontulan edustamalla kannalla, että meidän eduskunta- ja valtuustoryhmissämme pitää ryhmäkurin sijaan puhua ja toimia ryhmäsolidaarisuuden pohjalta.
Erilaisille näkemyksille ja keskustelulle pitää olla tilaa. Hallituksessa olemiseen liittyvä problematiikka on kuitenkin fundamentaalinen jakolinja.
Jutun loppupuolella sekä Risto Kalliorinne että Kontula vakuuttavat solidaarisuuttaan päätökselle, meni se puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän kokouksessa kuinka päin tahansa. Niin tietysti pitääkin. Se on korrektia kansanedustajilta.
Nämä näytelmät alkavat kuitenkin kyllästyttää minua. En sano tätä uhkaillakseni, mutta en myöskään usko olevani ainoa, joka kokee tilanteen näin. Kysymys on aidosta tunteesta. Joudun kysymään itseltäni, kuinka kauan jaksan olla mukana torjumassa tätä uudelleen ja uudelleen – nyt toki uudessa muodossa – esiin nousevaa irrationaalisuutta.
Ollako vai eikö olla? Olen jo niin iäkäs, että voin hyvin ajatella kyllästyneenä jättäväni nämä väännöt ja uppoutuvani pelkästään kirjastoni avaamaan maailmaan. Ajattelen tätä surullisena, sillä se merkitsisi sisälläni itselleni rakkaan unelman kuolemaa.
uutiskirje 
