Kun Rautaruukki fuusioituu ruotsalaiseen teräsjätti SSAB:hen, eletään historiallisia hetkiä. Ei ole ollenkaan liioittelua puhua jälleen yhden kruununjalokivemme menettämisestä. Ruotsalaisten omistama SSAB kaappasi Rautaruukin – ja fuusiossa upottanee sen vähitellen sisäänsä.
Rautaruukki perustettiin 1960 valtionyhtiöksi, jonka tarkoitus oli turvata niin kotimaisen telakka- kuin muunkin metalliteollisuuden raaka-aineet. Pörssiin yhtiö meni 1989 ja valtio luopui osake-enemmistöstään 1997. Sen jälkeen Rautaruukki on ollut monenlaisten tuulten riepoteltavana ja se on tehnyt myös vähemmän onnistuneita yrityskauppoja.
Valtion lisäksi Rautaruukin perustajia olivat aikanaan Outokumpu, Valmet, Wärtsilä, Rauma-Repola ja Fiskars. Tuttuja nimiä nekin Suomen teollistamisen historiasta. Osaa niistä ei enää ole tai ne ovat täydellisesti muuttaneet muotoaan – ja kohta ei ole enää Rautaruukkiakaan.
Kukaan ei pysty nyt varmasti sanomaan, kuinka kauan Rautaruukin tuotantolaitokset Suomessa vielä toimivat. Jos fuusioyrityksen äänivaltasuhteista jotakin voi päätellä, niin edessä on suomalaistehtaiden saneeraus eli tuotannon entistäkin rankempi tehostaminen – ja se ei tiedä hyvää ainakaan työntekijöille.
Fuusion myötä valta siirtyy totaalisesti Ruotsiin. Samalla sinne siirtynee vähitellen niin tutkimustoiminta kuin tuotekehityskin – ja ajan myötä myös merkittävä osa työpaikoista.
Asiat voisivat olla toisinkin, mutta se olisi edellyttänyt sitä, että Suomella olisi pitkäjänteinen elinkeino- ja teollisuuspoliittinen strategia. Nyt linjoja veti hyvinkin itsenäisen roolin ottanut valtion omistamia osakkeita hallinnoiva Solidium, joka ei toiminnassaan välitä esimerkiksi päätösten alueellisista työllisyys- ja talousvaikutuksista.
Katseet kohdistuvat valtion omistajaohjauksesta vastaavaan ministeri Pekka Haavistoon. Ehkä hän kohta kertoo, mitä hän on tässä asiassa tehnyt tai jättänyt tekemättä?