Toukokuussa Kiinassa oli kansainvälinen venäjänkielisen lehdistön kongressi, johon osallistui noin 200 toimittajaa 43 maasta. Se oli kuudestoista tällainen kongressi. Edelliset keräsivät meitä, venäjänkielisiä julkaisuja tekeviä toimittajia Moskovassa, New Yorkissa, Kiovassa, Napolissa, Astanassa, Helsingissä ja monissa muissa kaupungeissa. Viime vuonna Minskissä – jos joku muistaa – kirjoitin siitä peräti kaksi kolumnia.
Toisaalta viime vuoden kongressista en paljon kertonut, lähinnä kirjoitin kokemuksistani Valko-Venäjällä. Mutta tänä vuonna tapaaminen järjestettiin samaan aikaan Shanghain yhteistyöjärjestön kokouksen sekä Putinin vierailun kanssa. Samaan aikaan ja samassa kaupungissa, muuten meitä ja yli 20 miljoonaa Shanghain asukasta isojen herrojen tekemiset eivät koskettaneet. Ehkä sen verran, ettei kolmen päivän aikana saanut risteillä joella ja yhtenä päivänä oli kuuluissa Yuyuan-puisto kiinni, koska herrojen puolisoille järjestettiin siellä joku tapahtuma.
Tietysti keskenämme keskustelimme kiinalais-venäläisistä neuvotteluista, mutta itse kongressissa puheenaiheet olivat kaukana niistä. Ukrainan kriisi on ollut huomion keskipisteenä tai lähinnä sen seuraukset – kaikilla meillä.
Pitääkö aina olla valmis todistamaan kuuluvansa ensisijaisesti suomalaiseen yhteiskuntaan?
Tavallisesti kongresseissa on mukana paljon Venäjän johtavien medioiden päätoimittajia. Nyt he kaikki olivat muissa kokouksissa. Se ei haitannut keskustelua siitä, mitä muuttui ja ehkä muuttuu työssämme.
Kukin meistä on joutunut miettimään vakavasti omaa ja lehtiemme identiteettiä. Maasta ja omasta historiasta riippuen valinnat ja päätökset ovat erilaisia. Esimerkiksi Puolassa ilmapiiri Venäjän suhteen on ollut pitkään hyvin mustavalkoinen, joten paikallisen venäjänkielisen kuukausijulkaisun suunta on muokkautunut ajan myöten myös ”joko-tai” -linjalle: ”jos kaikki ovat Venäjää vastaan, me puolustamme Putinin linjaa kyseenalaistamatta ratkaisuja ja siirtoja”.
Vastaavanlaisia valintoja on tehty muissakin maissa ja jotenkin tuntuu, että valitsevalla ilmapiirillä on merkitystä. On olemassa myös toisenlaisia mustavalkoisia näkökantoja: kaikki, mitä Venäjä tekee, on pahasta.
Ensimmäisen illan jälkeen, jotta ääripäät saisivat jonkinlaisen kompromissin aikaan, syntyi yhteinen motto: Eläköön Ukraina – Krim on meidän! En tiedä, onko se hyvä vitsi, mutta mainiosti vältettiin käsirysy.
Surullista oli, että Venäjän ulkovenäläisistä vastaavan viraston edustaja yritti puheessaan painostaa läsnä olevia ymmärtämään, että ”oikeat lehdet” jakavat lukijoillensa objektiivista tietoa Venäjän politiikasta. Positiivista taas oli Kirgisian venäjänkielisen televisiokanavan edustajan vastalause, ettei medioita saa jakaa oikeisiin ja vääriin, koska silloin joudutaan umpikujaan. Hänen mukaansa venäjänkielisen lehdistön päätavoitteena on tukea lukijoiden identiteettiä, eheyttää eikä pakottaa valitsemaan puolta.
Identiteettikysymys on vaivannut minua. Olen ymmärtänyt jo yli kolmekymmentä vuotta sitten, että ihmisellä voi olla kaksoisidentiteetti. Valitettavasti vähän väliä törmään siihen, että tietyt tilanteet antavat joillekin mahdollisuuden kyseenalaistaa kuulumiseni venäläiseen tai suomalaiseen kulttuuriin, joskus jopa samanaikaisesti, kuten nyt.
Samalla palaavat mieleeni ne kaukaiset ahdistavat pelot, kuulunko mihinkään. Joudunko aina olemaan muukalainen omienkin seurassa? Pitääkö aina olla valmis todistamaan kuuluvansa ensisijaisesti suomalaiseen yhteiskuntaan?
Shanghaissa on työskennellyt jo kahdeksan vuotta Spektr-lehden entinen kirjoittaja, joka on syntynyt Venäjällä, 11-vuotiaana muuttanut vanhempien päätöksestä Suomeen, saanut täällä koulutuksen ja lähtenyt sitten Kiinaan etsimään työtä. Tapasimme, ja hän auttoi tutustumaan Shanghaihin ja avasi paljon sellaista, mikä turisteilta jää huomaamatta.
Puhuimme myös identiteettistä. Hän tunnusti, että hänen on paljon helpompaa olla suomalainen Kiinassa asuvien suomalaisten keskuudessa, sillä kukaan heistä ei kyseenalaista hänen oikeuttaan suomalaisuuteen. Suomessa asia ei toimi samalla tavalla. Ehkä sen takia hän viihtyy Kiinassa niin hyvin, ettei ole palaamassa takaisin pysyvästi, vaikka kyllä ihan mielellään viettää Suomessa lomapäiviä.
Ehkä ulkomailla suomalaiset näkevät selvemmin, miten tärkeää suomalaisuus on. Meitä on loppujen lopuksi hyvin vähän maailmassa – suomea taitavia ja arvostavia, joten jokainen on tarpeen. Siinä onkin kysymys, miksi sitä on niin vaikea ymmärtää täällä. Työntämällä pois, eristämällä tai syrjäyttämällä hyvää ei tule. Vahvimmat lähtevät muualle, heikot tuskin pystyvät toteuttamaan itseään parhaimmalla tavalla.
Vielä pari sanaa Kiinan kongressista. Harmi, etteivät paikalle päässeet kollegamme Krimiltä. Olisi tärkeä kuulla heidän näkemyksensä nykytilanteesta. Kiina ei myöntänyt heille viisumia, samoin kuin ei myöskään toimittajille Ossetiasta ja Transnistriasta. Ehkä sen takia seuraavan venäjänkielisen lehdistön tapaamista ehdotettiin järjestettäväksi Moskovassa – varmuuden vuoksi. Sekään ei takaa kaikkien kollegojeni tuloa – valitettavasti.
Vuodesta 1999 olemme tottuneet siihen, että voimme avoimesti tuoda esiin erilaisia näkökulmia. Kiinassa tuli ensimmäistä kertaa tunne, ettei se ole itsestäänselvyys. Saa nähdä, miten asiat kehittyvät lähitulevaisuudessa. Riittääkö optimismia uskoa parempaan?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 