Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni näyttämö: Jari Tervo: Myyrä. Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä. Ohjaus: Milko Lehto. Lavastus: Markus Tsokkinen. Rooleissa: Antti Litja, Hannes Suominen, Toni Kaimola, Markku Huhtamo, Seppo Halttunen, Rauno Ahonen, Matti Rasila, Pihla Penttinen, Seppo Maijala, Aino Seppo, Matti Olavi Ranin, Tiina pirhonen, Pertti Koivula, Jouko Klemettilä.
Jari Tervon Myyrä on muotoutunut dramaturgi Sami Keski-Vähälän käsissä hulvattomaksi poliittiseksi satiiriksi, jossa on huomattava määrä vanhaa kunnon puskafarssia.
Keskushenkilö Vanha Presidentti on kuitenkin traaginen hahmo, tuntuu, että yksin hän pitää valtakunnan ohjat käsissään, muut senkun ryyppäävät ja rällästävät ja siinä ohessa epäilevät Presidenttiä maanpetturiksi.
Presidentillä on ongelmia omatuntonsa kanssa. Hän murehtii punavankeja, jotka joutui nuoruudessaan ampumaan. Hän mietiskelee inholla Stalinin murhatöitä, etenkin erään nuoren naisen murhaa. Tosin häntä ei kauheasti heilauta oman väen synnit. Niiden avulla hän hallitsee.
Antti Litja on erinomainen Presidentti. Hän on viime aikoina näytellyt useitakin kansakunnan suurmiehiä, eikä yhtäkään patsastellen. Litjan Presidentti kantaa koko näytelmää.
Alussa Myyrä nimittäin on aika hajanainen, eräänlainen sketsikokoelma. Ilman Litjaa homma murenisi vallan. Myöhemmin tarina alkaa sujua, ja toinen näytös kokoaa juonen pätkät niin hyvin kuin ne koota voi.
Oikeata historiaa on turha esityksestä etsiä, mutta tietynlainen yleisnäkemys on totta. Fiktio sivuaa totuutta joskus syvemmin kuin tiukka fakta.
Julmuuden
teatteria sivutaan
Milko Lehdon ohjaamassa karnevalistisessa esityksessä seikkailevat niin Berija kuin Stalin, Breznevistä ja Suslovista puhumattakaan ja vilahtaa siellä Paavo Väyrynenkin. Pertti Koivulan Stalin on kammottava naurava psykopaatti, julmuuden teatteria edustaa Jouko Klemettilän Berijakin.
Klemettilän Berija joutuu Stalinin käskystä tanssimaan balettitanssijan hepenissä pienten joutsenten tanssia. Suoritus on kaikessa groteskisuudessaan niin upea, että sai ensi-illassa väliaplodit syystäkin.
Klemettilän toinen hahmo, Sampo Kajanne, presidentin fiktiivinen avioton poika, juoppo homo, jatkaa julmuustyyliä. Hän käsittelee suomalaista designlasia karmealla tavalla. Mutta on äärettömän etevä diplomaatti.
Ennen puritaanista 1990-lukua diplomatiassa juoppous ei ollut mikään pahe. Korkeintaan oli hiukan kiusallista, jos diplomaatti tai ulkoministeri sammui virallisilla päivällisillä.
Kuka onkaan
myyrä?
Myyrässä etsitään myyrää niin Suomen kommunistisen puolueen keskuskomiteasta kuin valtakunnan ylimmältä taholta. Jura Karhu, kommunistisen perheen kasvatti on päässyt Suojelupoliisin etsiväksi. Hän saa käskyn tutkia onko Presidentti mahdollisesti Neuvostoliiton vakooja. Hän ottaa työnsä hyvin vakavasti, eikä tajua että häntä käytetään hyväksi.
Rauno Ahonen esittää Karhua hiukan hämmentyneenä. Hän onkin hyvin merkillinen henkilö, sillä kommunistiperheen poika Suojelupoliisissa on vähän kuin haukanpoikanen kanatarhassa. Supo-kuviot muistuttavat aavistuksenomaisesti Usko Kyykän seikkailuja. Etenkin Karhun kommunistisuku tuo mieleen Makkosen vähämieliset veljekset.
Kaikki muuta paitsi Litja, Ahonen ja Koivula-Stalin esittävät monta eri henkilöhahmoa. Seppo Maijala on neuvostosuurlähettiläs, Beljakovin ja Stepanovin yhdistelmänä vähän nössöksi tehty. Breznevinä hän on näköispainos.
Pihla Penttilä on Supon punkkarietsivä, sellaisia olisi tarvittu aikanaan tosielämässäkin.
Tiina Pirhosen seksiä tihkuva kommari Aleksandra saa miehen kuin miehen petiinsä ja vuodattamaan muun ohella salaisuuksia. Toisaalla hän on topakka Presidentin rakastajatar.
Vauhtia ja väriä
on riittävästi
Myyrä on oivaltavasti lavastettu ja puvustettu. Pönöttävät, puolikuolleet neuvostojohtajat ovat tyrmäävä näky korkeine hattuineen ja kunniamerkkikasoineen.
Hauskoja kohtauksia on vaikka kuinka monta: sukeltaja työntämässä kaloja korkeitten vieraitten uistimiin, suurlähettiläs Stepa uiskentelemassa avannossa marsalkka Ustinovin vaatiessa Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia, Presidentti vastaa laulamalla Kotkan ruusua.
Musiikkina Myyrässä käytetään usein neuvostohymniä, Putin ei varmasti pitäisi siitä tässä yhteydessä, sillä se on Venäjän nykyinenkin kansallishymni, uusin sanoin toki.
Myyrä on näyttävä enemmän kuin ajatuksia herättävä, mutta tempaa se katsojan mukaansa. Esitys kestää vajaa kolme tuntia, enkä kertaakaan katsonut kelloa.
Hajanainen Myyrä kuitenkin on. Kirjan dramatisointi ei ole helppoa eikä se ihan ole onnistunut tässäkään tapauksessa. Tervon romaani on näyttämöesitystä syvällisempi.
Kirjan raadollinen huumori ja tietty kyynisyys ovat kyllä näyttämölle päässeet. En tiedä kannattaako haikailla ns. draaman kaarta kun esityksessä väriä ja vauhtia riittää.
lehti 