Tarpeeton ihminen on yksi venäläisen kirjallisuuden arkkityypeistä, joka ilmestyi kirjallisuuteen Ivan Turgenevin 1850 ilmestyneen Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan myötä. Päähenkilö Tsulkaturin saa kuulla lääkäriltä, että hänellä on kaksi viikkoa elinaikaa. Miespolo alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, jossa hän kuvaa vain yhtä tapausta elämässään, saavuttamatonta rakkauttaan Jelizaveta Kirillovnaa kohtaan.
Anton Tšehov jatkoi perinnettä novellissaan Tarpeettomia ihmisiä.
Tarpeeton ihminen on epämääräisen tyytymätön lähes kaikkeen, eikä löydä tarkoitusta elämälleen. Tampereen Teatterissa esitettävä Christopher Durangin, Mikko Viherjuuren suomentama ja ohjaama, palkittu Broadway-hitti Villikalkkuna on päivitetty versio nykypäivän tarpeettomista ihmisistä rapakon takaa nähtynä. Näytelmän kehykset ovat Tšehovin Vanja-enosta ja Kirsikkapuistosta, joiden tapahtumia ja henkilöitä, nimiä myöten Durang nerokkaasti sämplää käsikirjoitukseensa.
Tapahtumapaikkana on pieni kylä New Jerseyn lähellä. Ikääntynyt Vanja, ihanan ärtyisä näyttämön valtias (Heikki Kinnunen) asuu vanhempiensa ottotyttären Sonjan (erinomaisen Tuija Ernamon) kanssa synnyinkodissaan, kuten Vanja-eno kotitilansa hoitajana Tšehovin näytelmässä. Vanja-eno huomaa, että hänen edesmenneen sisarensa puoliso, eläkkeelle jäänyt kirjallisuuden professori Serebrjakov on käyttänyt häntä taloudellisesti ja henkisesti hyväksi, kun Vanja on työskennellyt tilan hoitajana.
Villikalkkunassa Serebrjakov on muokattu Vanjan kuuluisaksi näyttelijätärsisareksi Mashaksi, jota verevä Elina Rantala näyttelee viekoittelevasti seksuaalisuuttaan ylikorostaen. Hän saapuu yllätysvierailulle syntymäkotiinsa nuoren rakastajansa Piikin, (trimmattua kroppaansa auliisti esittelevän Martti Mannisen) kanssa. Elämän ja kohtalon asettamista vaaroista ennustaa Aliisa Pulkkisen toimesta kodinhoitaja Cassandra, joka omaa ennalta näkemisen kykyjä kreikkalaisella mytologialla ryyditettynä. Suloisen Johanna Kuuvan tulkitsema naiivi, mutta herkkätuntoinen Nina muistuttaa siitä, että aivan kaikkia ei vielä ole kyynisyyden piru puraissut. Kuuva sopii kaikkia ymmärtävään, näyttelijän urasta haaveilevan neidon rooliinsa kuin nakutettu, hänessä on kiinnostavaa herkkyyttä näyttelijänä.
Vähitellen ilmenee, ettei kukaan näytelmän henkilöistä kykene aktiiviseen toimintaan eivätkä toteuttamaan unelmiaan suurista puheistaan ja odotuksistaan huolimatta. Sonja on tarpeettoman ihmisen perikuva, itsesäälissä rypevä naisparka, joka kokee koko maailman torjuvan hänet. Hän elää toteutumattomien haaveittensa lamauttamana. Yhteys maailmaan ja toisiin ihmisiin on katkennut. Luonnosta on jäänyt jäljelle läheinen lampi ja symbolinen sinihaikara, jota hän Vanjan kanssa päiväkaudet odottaa saapuvaksi. Itseään Sonja vertaa villikalkkunaan. Sonja, jota Ernamo koskettavasti ja tarpeen tullen tragikoomisesti esittää, on täydellinen oman elämänsä sivustakatsoja. Masha on hektinen ja pinnallinen maailmannainen, joka torjuu ahdistuksensa ainaisella kiireellä.
Naamiaisissa roolit vaihtuvat, ja kaikki muuttuu hetkeksi.
Tšehovin näytelmien päähenkilöistä ei löydy voittajaa, ainoastaan paljastuu jokaisen henkilökohtainen tragedia, yksinäisyys ja eristyneisyys. Samoin on Villikalkkunan henkilöiden laita, mutta ajoittain esityksen pureva satiiri tuo esiin toivon kipinöitä.
Hieman epätasainen esitys alkaa vangitsevasti, Vanjan ja Sonjan seesteiseltä vaikuttavalla aamuhetkellä sinihaikaraa odotellessa. Näyttämön rauha ja heidän verkkainen sanailunsa, joka hetki hetkeltä tosin muuttuu yhä kitkerämmäksi naljailuksi ja torailuksi kahvimukin paiskomisineen, on kaiken melskeen keskellä sellaista näyttelijägurujen eheää pienten eleiden suurta teatteria, jota olisi katsonut pidempääkin.
Elina Rintala on diivailevan Mashan roolissaan varsinainen puumanainen, joka ei ylinäyttelemistä kaihda. Mutta sehän sopii näyttelijänä näyttelemiseen mainiosti ja on osoitus Rintalan valovoimaisuudesta. Kun kulissit kaatuvat: nuori rakastaja menee matkoihinsa ja korskeus sisaria kohtaan karisee, Mashasta kehkeytyy hyvä ja ymmärtäväinen, seesteinen sisar. Senkin hän tekee uskottavasti.
Heikki Kinnusenhan ei tarvitse kun astua lavalle, ja yleisö on myyty. Eikä syyttä. Liian pitkää monologia lukuun ottamatta – jota ohjaajan olisi pitänyt karsia – Kinnunen tempaisee koukkuunsa katsojat, kuten Ninan ja salaisin nopein katsein testosteronia hohkaavan, homoeroottisen Piikinkin. Piikin estoton, narsistinen poukkoilu ja elokuvasankarien imitoinnit näyttivät olevan notkeasti näyttelevälle Manniselle yhtä tärkeitä kuin roolihenkilölleen. Aivan huikeaa eläytymistä.
Esityksen ehdoton tähti on mestarillinen, liikutukseen ja hymyyn yllyttävä Tuija Ernamo. Hänen sukeutumisensa naamiaisten upeimmaksi ilmestykseksi, Maggie Smithiksi on esityksen huippuhetkiä yllättävyydessään. Ja Sonjan puhelu naamiaisista kimaltelevan iltapuvun helmoihin iskeytyneen ihailijan kanssa on imitoinnin ja näyttelijälahjakkuuden riemujuhlaa.
Tampereen Teatterin päänäyttämö: Christopher Durang: Villikalkkuna. Suomennos ja ohjaus: Mikko Viherjuuri. Lavastus ja puvut: Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu: Raimo Salmi, äänisuunnittelu: Ivan Bavard, kampausten ja maskien suunnittelu: Johanna Vänttinen. Rooleissa: Heikki Kinnunen, Tuija Ernamo, Elina Rintala, Martti Manninen, Aliisa Pulkkinen ja Johanna Kuuva.
lehti 