Yleisestä asepalveluksesta huolimatta Viron maanpuolustus perustuu vapaaehtoisuuteen, ja ilmavoimien osalta Viro luottaa jatkossakin vain Naton apuun.
Virossa syntynyt mutta Amerikassa sotilasuran tehnyt Vietnamin sodan veteraani Aleksander Einseln ei osannut arvata, mihin lähtee, kun hän otti vastaan Viron puolustusvoimien komentajan tehtävän vuonna 1993.
Viro oli itsenäistynyt vajaat kaksi vuotta aiemmin ja puolustusvoimat oli yhtä sekasortoisessa tilassa kuin muukin yhteiskunta, joka yritti vaihtaa kommunismin kapitalismiin kertarysäyksellä.
Neuvostoliiton peruina armeijan pakoilusta tuli suoranaista taidetta.
Saman vuoden kesällä armeijan harvalukuiset eliittisotilaat olivat uhanneet perustaa yksityisarmeijan, ja vuoden alussa Viron valtio oli ostanut 60 miljoonalla dollarilla Israelista aseistusta, joka ainakin osittain osoittautui romuraudaksi. Upseeristo oli venäjänkielistä ja ehkä venäjämielistäkin, jonka uskollisuudesta Viroa kohtaan ei ollut takeita.
Raskasta kalustoa Viron puolustusvoimilla ei ollut käytännössä lainkaan, ennen kuin Suomi lahjoitti 19 kenttätykkiä. Virolaisten kouluttamisen Suomen puolustusvoimat oli aloittanut jo 1992.
Einseln kesti virassaan kaksi ja puoli vuotta. Lopulta hän ajautui riitoihin myös puolustusministeri Andrus Öövelin kanssa, eikä hän löytänyt seuraajastaan Johannes Kertistäkään myönteistä sanottavaa:
”Everstiluutnantti Kert ei sovi puolustusvoimain komentajaksi, sillä häneltä puuttuu niin sotakorkeakoulutus kuin kokemuskin. Hän ei ole ansainnut sotilasarvoaan. Kaitseliitin komentajana Kert pahoinpiteli alaistaan ja jakoi pataljoonan varoista lainoja omavaltaisesti.”
20 vuoden takaiset lähtökohdat huomioiden Viron puolustusvoimat on marssinut pitkän tien, mutta onko tie ollut riittävän pitkä, jotta sen päästä löytyisi nyt armeija, joka pystyy täyttämään tehtävänsä eli suojelemaan Viroa mahdolliselta sotilaalliselta uhalta?
Lopultakin tankkeja?
Tämänvuotiset tapahtumat Ukrainassa ovat panneet vauhtia Viron puolustusvoimain modernisoinnille ja ne ovat myös kasvattaneet virolaisten puolustustahtoa.
Yhä enemmän virolaisia liittyy Viron suojeluskuntajärjestöön Kaitseliitiin. Vapaaehtoisuuteen pohjautuvan Kaitseliitin tavoitteena on luoda 30 000 miehen ja naisen reserviläisarmeija vuoteen 2022 mennessä. Tällä hetkellä sen vahvuus lienee nuorisojärjestöt mukaan lukien jo noin 20 000, joista tosin vain murto-osa osallistuu säännöllisesti harjoituksiin.
Kaitseliitin tehtävät ovat lisääntyneet ja tänä syksynä voimaan tulleessa tuoreimmassa maanpuolustusuudistuksessa sille annettiin vastuu Viron aluepuolustuksesta. Kaitseliit jakautuu 15 malevaan, joiden vastuualueet kulkevat pääosin Viron maakuntarajojen mukaan. Viron puolustusministeriö on luvannut järjestää Kaitseliitille ajanmukaisen aseistuksen, sillä vielä toistaiseksi sillä ei sellaista ole.
Kaitseliitin varikkoihin tutustumalla saa jo silmämääräisesti käsityksen siitä, että ajanmukaista varustusta se todella tarvitsee – mutta niin tarvitsee Viron puolustusvoimat kokonaisuutenakin.
Edes vielä vuonna 2014 ei Virolla ole edes prikaatin verran sotilaita, jotka pystyisivät tasaveroisesti ja riittävän pitkään taistelemaan maahan mahdollisesti tunkeutuvaa, hyvin varusteltua ja koulutettua sotajoukkoa vastaan. Prikaatin vahvuus on 3 000–7 000 sotilasta.
Viime vuoden puolella Viron tuolloinen puolustusministeri Urmas Reinsalu asetti Viron tavoitteeksi yhden taisteluvalmiin jalkaväkiprikaatin varustamisen, mutta tänä vuonna on tavoite kaksinkertaistettu, eli käyttökelpoisia prikaateja pitäisi saada aikaan kaksi. Näiden mekanisoitujen prikaatien on tarkoitus olla ”nyrkki”, jolla on päävastuu mahdollisen vihollisen pysäyttämisessä.
Mitään varsinaista takarajaa ei prikaatien valmiiksi saattamiselle ole asetettu. Niistä ensimmäinen sijaitsee pienessä Tapan kaupungissa, noin 80 kilometriä Tallinnasta, ja toinen Võrussa Etelä-Virossa.
Ensimmäisenkin prikaatin varustaminen on vielä pahasti kesken. Viron puolustusministeriö on luvannut hankkia sen käyttöön muun muassa Javelin-panssarintorjuntaohjuksia Yhdysvalloista ja käytettyjä CV-90-panssarivaunuja Hollannista, mutta neuvottelut niistä ovat yhä kesken. Kaupat Javelineista tehtiin runsaat kaksi viikkoa sitten.
Toistaiseksi Viron armeijalla ei ole ainuttakaan panssarivaunua. Vaunut saapuvat Viroon ehkä vuodeksi 2018. Viro on jo aiemmin hankkinut Hollannista edullisesti käytettyä kalustoa, kuten reilut 80 kappaletta suomalaisia Sisu-miehistönkuljetusvaunuja.
Ei omia hävittäjiä
Maavoimiakin heikommin on panokset piipussa Viron muilla aselajeilla. Omia ilmavoimia Virolla ei ole käytännössä lainkaan. Yhteyskoneina Viron ilmavoimat on käyttänyt aivan viime aikoihin asti vanhoja neuvostoliittolaisia Antonov An2 -kaksitasoja. Viro lienee viimeisiä maita koko maailmassa, jossa kaksitasot ovat yhä muodostaneet ilmavoimien rungon. Helikoptereita Viron ilmavoimilla on tiettävästi neljä.
Viron ilmavoimien esikunta sijaitsee Ämarin lentotukikohdassa, Pohjois-Virossa, joka on nyt muokattu Naton tarpeita vastaavaksi. Parhaillaan Ämarissa on turvaamassa Viron ilmatilaa saksalaisia hävittäjiä, ja seuraavaksi tulee espanjalaisia.
Viron puolustusvoimien komentaja Riho Terras on kutsunut myös Suomen osallistumaan Ämariin rakennettavan koulutuskeskuksen toimintaan, vaikka Suomi ei tiettävästi olekaan Nato-maa.
Samalla tapaa Viro kosiskelee Suomea mukaan Tallinnassa sijaitsevaan Naton ”kyberpuolustuskeskukseen”. Viime vuoden lopulla puolustusministeri Carl Haglund lupasi lähettää keskukseen yhden suomalaisen asiantuntijan.
Omia hävittäjiä Viro ei näillä näkymin edes aio hankkia, sillä varoja niihin ei ole nyt eikä jatkossa. Virolaisten sotilaslähteiden mukaan amerikkalaisen F-16-hävittäjän yksi lentotunti maksaa 13 000 euroa – mikä on Virolle liikaa.
Kaikki kolme Baltian maata voisivat hankkia hävittäjiä mahdollisesti yhdessä, mutta maiden suhteet ja etenkään puolustusyhteistyö eivät ole sellaisessa kunnossa, että hankinta olisi mahdollinen.
Rahat menevät betoniin
Myös vakavasti otettavan taistelulaivaston kehittäminen on Virolle liian kallista, vaikka se onkin yksi harvoja Nato-maita, jotka panostavat maanpuolustukseen kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Rahaa ei riitä myöskään ajanmukaiseen rannikkopuolustukseen. Euromääräisesti kaksi prosenttia bkt:stä on noin 400 miljoonaa vuodessa.
Toistaiseksi määrärahat ovat menneet suurelta osin betoniin, sillä armeijan infrastruktuuri on pitänyt rakentaa kokonaan uudestaan, kasarmeista alkaen. Asehankintoihin on jäänyt murusia.
Kalliiksi ovat käyneet myös sotilaspoliittiset äkkikäännökset, joissa Viroon on muun muassa haikailtu palkka-armeijaa etelänaapurin Latvian esimerkin mukaisesti. Viimeiset kutsunnat Latviassa järjestettiin 2005.
Rahaa palaa Virossa myös upseeriston ja kantahenkilökunnan palkankorotuksiin, ja tänäkin vuonna on palkkoja nostettu jopa 20 prosenttia. Viime vuosikymmenen lopulla Viro leikkasi myös upseeriston palkkoja ja sai huomata, että kohta heistä oli jo pulaa – raksamiehenä Suomessa kun tienasi moninkertaisen summan.
Edes 400 miljoonan euron panostamisesta maanpuolustukseen Viro maksaa kovaa hintaa, sillä vastaavasti sosiaalimenoihin se panostaa prosentuaalisesti toiseksi vähiten koko Euroopan unionissa, Latvian jälkeen.
Puolustustahto arvoitus
Varustelun lisäksi Viron on pitänyt rakentaa kutsuntajärjestelmä käytännöllisesti katsoen nollasta. Etenkin 1990-luku oli asepalvelukselle Virossa ”pimeä vuosikymmen”, jolloin asepalveluksen pystyi jokainen nuori mies halutessaan välttämään.
Vaikka varusmiespalvelus onkin Virossa pakollinen kaikille miehille, käytännössä enintään noin 30 prosenttia suorittaa sen. Perinteisesti korkeakouluopinnot ovat olleet tapa välttää varusmiespalvelus, mutta myös ”oikeanlaisen” lääkärintodistuksen saaminen on helppoa. Nykyään asepalveluksen suorittaneita on vuosittain noin 2 500, eli alle kymmenesosa siitä mitä Suomessa.
Myös puolustusvoimat on katsonut asepalveluksen välttelyä läpi sormien, koska sillä ei ole ollut kasarmeissaan edes tilaa koko ikäluokalle.
Syitä asepalvelun karsastamiselle löytyy perinteistä. Neuvostoliitossa virolaiset eivät kokeneet puna-armeijaa omakseen ja sen pakoilusta kehitettiin suoranaista taidetta, ja vielä nykyäänkin sotilaspalvelusta pidetään Virossa laajalti ajanhukkana. Vaikka armeijan maine onkin parantunut etenkin tämän vuoden aikana, se ei ole vieläkään hyvä.
Maanpuolustustahtoa on mahdollisesti vähentänyt myös Nato-jäsenyys ja sen mukanaan tuoma asenne ”antaa amerikkalaisten huolehtia sotimisesta”. Välinpitämättömyydestä kielinee sekin, että edes pääkaupungissa Tallinnassa ei ole väestönsuojia kuin murto-osalle siviiliväestöä.
uutiskirje 
