Vaikka Israel ei koskaan ole virallisesti myöntänyt sitä, on yleisesti tunnettua, että maa on ydinasevalta. Yleisimmän arvion mukaan Israelilla on ”yli 200” ydinräjähdettä.
Tunnettu saksalainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Hans Rühle kirjoitti äskettäin Welt am Sonntag -lehteen artikkelin, jonka hän sanoi paljastavan Israelin viimeisen ydinsalaisuuden: Israelin ydinasehankkeen rahoittaja oli ”lähes täydellisellä varmuudella” Saksan liittotasavalta.
Tietotaito Ranskasta
Virallisesti lainoitettiin ”tekstiilitehdasta” ja ”suolanpoistolaitosta”.
Israelin atomienergiakomissio perustettiin vuonna 1952. Vuonna 1955 Israel teki Yhdysvaltain kanssa sopimuksen pienen tutkimusreaktorin rakentamisesta ”rauhanomaiseen käyttöön”.
Rühlen mukaan Israelin pääministerillä David Ben Gurionilla ja silloisella puolustusministeriön kansliapäälliköllä Shimon Peresillä oli jo tuolloin ”salainen agenda” ydinaseesta. Peres on sittemmin toiminut työväenpuoluetta edustaen Israelin presidenttinä ja useita kertoja pääministerinä.
Toisin kuin voisi luulla, Yhdysvallat ei ollut Israelin ydinaseen kätilönä, vaan tässä roolissa oli Ranska. Guy Molletin sosialistihallitus teki vuonna 1957 Israelin kanssa kolme salaista sopimusta, jotka koskivat raskasvesireaktorin toimittamista, uraanin toimittamista sekä tutkimus- ja tuotantoyhteistyötä ydinaseen valmistamiseksi.
Reaktorin rakentaminen aloitettiin 1957–1958 Dimonaan Negevin autiomaassa. Se valmistui 1964.
Vuoden 1967 Kuuden päivän sodan aikana Israelilla oli Rühlen mukaan valmiina 2 ydinkärkeä. Vuoden 1973 Jom Kippur -sodan aikana niitä oli 10–20.
Charles de Gaulle lopetti 1960-luvulla ydinaseyhteistyön Israelin kanssa. Uudeksi kumppaniksi tuli Etelä-Afrikan apartheid-hallitus.
Vuonna 1986 Sunday Times -lehti esitti Dimonassa työskennelleen Mordechai Vanunun vakuuttavat todisteet Israelin ydinaseesta.
Operaatio Liikekumppani
Kaikki edellä mainittu on yleisesti tiedettyä. Rühlen artikkelin uudet tiedot liittyvät rahoitukseen.
Peres sanoi aikoinaan, ettei reaktoria rahoitettu valtion budjetista. Hän sanoi keränneensä yksityisiltä lahjoittajilta runsaat 40 miljoonaa dollaria, jolla maksettiin puolet reaktorista.
Millä maksettiin toinen puoli? Entä kaikki muut, paljon suuremmat ydinhankkeen kulut?
Rühlen mukaan Ben Gurion ja Länsi-Saksan liittokansleri Konrad Adenauer tapasivat maaliskuussa 1960 New Yorkissa ja sopivat 500 miljoonan dollarin kymmenvuotisesta lainasta ”Negevin autiomaan kehittämiseksi”. Asiasta ei tehty virallista sopimusta, mikä olisi vaatinut Länsi-Saksan hallituksen ja liittopäivien hyväksynnän.
Hanketta varten käynnistettiin salainen ”Operaatio Liikekumppani” (Aktion Geschäftsfreund) ja käytännön järjestelyt hoiti valtiollinen kehityspankki Kreditanstalt für Wiederaufbau (KfW).
Rühlen tietolähteiden mukaan lainan käyttöä ei koskaan valvottu samalla tavalla kuin muiden kehitysluottojen. Sen tarkoitukseksi merkittiin ”Negevin kehittäminen”, ”tekstiilitehdas” ja ”ydinkäyttöinen laitos suolan poistamiseksi merivedestä”.
Käytännössä kuin lahja
KfW ei ole vieläkään julkistanut operaatioon liittyviä asiakirjoja. Entinen Saksan Israelin suurlähettiläs Niels Hansen on kuitenkin kirjassaan kertonut, että hankkeen puitteissa toimitettiin rahaa Saksasta Israeliin vuoteen 1973 saakka.
Lainan ehtoja muutettiin useita kertoja edullisemmiksi. Viimeksi vuonna 1989 sovittiin laina-ajan pidentämisestä 30 vuodella ja koron alentamisesta 2 prosenttiin.
Rühlen mukaan poikkeuksellisen edulliset lainaehdot tekivät luotosta suurimmaksi osaksi lahjan. Lainasumman nykyarvo on 5 miljardia euroa, ja Rühlen laskelman mukaan tästä 4 miljardia jäi Saksan tappioksi.
Shimon Peres vieraili 1950-luvun lopulta lähtien Länsi-Saksassa useita kertoja vuodessa. Hän tapasi siellä lähes pelkästään puolustusministeri Franz-Josef Straussia.
Straussin ja Peresin toisen tapaamisen jälkeen joulukuussa 1957 Peres sanoi saksalaiselle toimittajalle, että ”Saksa pyrkii laajassa mielessä maksamaan hyvitystä Israelille, toisin sanoen auttamaan Israelia suojautumaan tulevaisuuden uhkia vastaan”.
Rühle on aiemmin toiminut tärkeissä tehtävissä sekä Saksan puolustusministeriössä että Natossa. Hän ei suinkaan paheksu Israelin ydinaseen rahoittamista, päinvastoin. Hän päättää artikkelinsa sanoihin: ”Saksan rahallinen tuki Israelin ydinaseohjelman kehittämiseen on antanut juutalaisvaltiolle ainutlaatuisen henkivakuutuksen. Operaatio Liikekumppanin käynnistäjät ja toteuttajat voivat olla ylpeitä.”
uutiskirje 