”Jos niin sovitaan…” Siinä Mestari-näytelmän yksi avainlause. Kaikenlainen on mahdollista ja luvallista, jos ihmiset niin sopivat keskenään. Mutta siinä samassa jo lipsutaan kaltevalla pinnalla; pitävätkö ja pätevätkö konventiot ja sopimukset, joilla suuruutta ja arvonantoa mitataan? Onko ihmisarvolla joku loukkaamaton pohja?
Daniel Kehlmann (s. 1975) on saksalais-itävaltalainen kirjailija, jonka vasta 2012 Wienissä kantaesitetty näytelmä sai eilen Suomen-premiäärinsä Pengerkadun näyttämöllä. Ripeys osuu kohdalleen, Liisa Urpelaisen suomennos ja Kari Heiskasen ohjaus liikkuu sulavan kevein askelin maineen ja unohduksen maisemissa. Pieni, ei vähäpätöinen näytelmä.
Esitys käy asiaan suorin, ytimekkäin kohtauksin. Liukumatta farssin puolelle esitys osoittautuu hupaisaksi, vaikka kosketteleekin varsin tuntoherkkiä kohtia: ihmisen epävarmuutta, vertais- ja itsearvostusta, riippuvuutta kanssaihmisistä. Silti hymyilyttää, tätä on huojentavaa seurailla.
Ihmiset operoivat, leikkivät ja ilmaisevat tunteitaan sanoilla, puhuvat suoraan tai kaartelevammin, hurmaantuvat ja loukkaantuvat sanoista.
Juttu viedään perille puoleentoista tuntiin – ilman joutavia väliaikoja –, mitä nykyisten kuminauhamaisten produktioiden joukossa voi pitää yksinomaan hyveenä. Teksti ja sovitus on hyvin rajattu.
Tarinassa on vain neljä roolia, perusteltuja kaikki. Maaseutuhuvilaan saapuu ikävä, fraasejaan hoeskeleva passé-kirjailija, se Mestari (Taneli Mäkelä), jonka on määrä mentoroida nuorta näytelmäkirjailijaa (Iikka Forss), ”sukupolvensa ääntä”. Tämän hehkeä vaimo (Sanna-June Hyde) ei hänkään ole koriste vain, ja huvilan isäntäkin (Jouko Klemettilä) kasvaa täysin näkyviin palvelijan alkuroolistaan.
Sparrauskeikka lipsahtaa heti pieleen, kirjailijat riitautuvat, ja pintaan kuplii syvempiä saoksia. Se, miten konfliktia vuoroin puretaan ja nostetaan, kehittyy herkullisin yllättävin siirroin. Jokaisesta avautuu uudenlaisia kääntöpuolia ja vastapuheita, kasvot vaihtuvat tuntemattomiksi.
Mäkelä hoitelee laakereilleen heittäytyneen, itserakkauden patinoiman tekijämiehen osan. Mäkelän puutelistalla ei ole koskaan ollut karisma, joka puree nytkin yhdistyessään tähän mestarilliseen paskiaiseen – mutta rooli ei rajoitu yhtään yksiselitteiseksi. Vain paikoin esiin puskeva Fakta homman Aulis Kakko -fraseeraus rasittaa Mäkelää hiukan.
Forss ilmentää hyvin juniorikirjailijan ailahduksia; epävarmaa kunnioitusta, itseinhoa, kyynisyyttä ja raivoa, lemmessä loukatun marttyyrin voimaa… Hän tekee vivahteikasta näyttelijäntyötä. Niin ikään Hyde (alun) hivenen opportunistisena pikkuvaimona nostattaa ja monipuolistaa roolinsa toisiin merkityksiin. Klemettilä kuoriutuu kulttuuribyrokraatista wannabe-taiteilijaksi, joka vapautuessaan päästää suustaan monta totuudellista sanaa.
Esitys heittää nipun pirullisia kysymyksiä. Ihmiset operoivat, leikkivät ja ilmaisevat tunteitaan sanoilla, puhuvat suoraan tai kaartelevammin, hurmaantuvat ja loukkaantuvat sanoista. Kaikki se on alinomaa muuttuvaista, onko pysyvämpää tasapainoa olemassakaan? Mitä merkitsevät sanat kun rinnalle pannaan teot?
Helsingin kaupunginteatterin Mestari on mieleenjäävä puhenäytelmä, pieni avoin mestariteos.
Jos niin sovitaan…
Daniel Kehlmann: Mestari. Helsingin kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö. Ohjaus Kari Heiskanen. Suomennos Liisa Urpelainen. Rooleissa Taneli Mäkelä, Iikka Forss, Sanna-June Hyde ja Jouko Klemettilä.
lehti 