Evakkotytön tarina iskee nykyisen pakolaiskriisin vuoksi ajankohtaisiinkin kipupisteisiin. Näytelmä kuvaa koskettavasti aikansa pakolaisten, Karjalasta sotaa pakoon lähteneiden evakoiden kohtaloita. Ihmisiä sodan kauhuissa.
Toistuvat evakkomatkat, milloin kenenkin nurkissa asumiset ja uusien kotien perustaminen kuvataan varhaisnuoren tytön, Eevan tunnoin.
Evakkojen asuttaman Lahden ja muidenkin paikkakuntien evakoille ja heidän jälkeläisilleen näytelmällä luulisi olevan varmasti terapeuttinenkin merkitys. Se saa myös ajattelemaan nykyistä pakolaisvirtaa ja suhtautumista siihen.
Valitettavasti, erityisesti ensimmäisellä puoliajalla varsin verkkaisesti etenevä esitys ei ole pulmaton. Historiallinen kontekstointi olisi pitänyt olla tarkempaa.
Katsoja saa arvailla mistä sodista on kysymys ja mitkä olivat sotien syyt, olkoonkin että tapahtumia kuvataan lapsen näkökulmasta.
Esitys etenee historiallisessa umpiossa. Sen pasifistisuus hukkuu ajoittaiseen nationalistiseen uhoon.
Optimismia huokuva, perhekeskeinen esitys kertaa synkkiä tapahtumia kaunopuheisesti, Eeva Kilven kotipaikkakunnan, Hiitolan onnelaa haikaillen.
Käsikirjoittaja, dramaturgi Aila Lavaste ja ohjaaja Ilkka Laasonen pysyttelevät turhankin uskollisena Kilven teksteille ”Karjala takaisin” tyyliin.
Onneksi niin pienempi kuin eritoten isompi Eeva ovat erinomaisia näyttelijöitä, melkoisia sisupusseja ja voimakastunteisia tyttöjä.
Muita henkilöitä vahvemmin he reagoivat tapahtumiin. Kun Eeva peloissaan rukoilee Jumalaltaan ”älä anna sodan syttyä”, lapsen tunnot levottomana aikana tulevat koskettavasti esiin.
Mutta, talvisota syttyy, tulee välirauha ja jatkosota. Näitä synkkiä tapahtumia esitys kuvaa seesteisesti yhtyeenpuhaltavan perheen ja suvun alistuessa kohtaloonsa.
Kirjoista ja kirjoittamisesta kiinnostunut, tuleva kirjailija varttuu esityksen kuluessa pikkutytöstä neidoksi tunnekuohuineen. Hänen suuri rakkautensa ja uskottu on Suomen ajokoira Kaija, mainio Minna Kangas, jonka Eeva joutuu hautaamaan, sodan uhrina senkin.
Pikku-Eevan roolissa ensi-illassa nähtiin virtuoosimaisesti sanaileva ja näyttämöllisesti jo pikkutyttönä lahjakkuuttaan ilmentävä Eeva Karevaara.
Isompaa Eevaa näyttelee valovoimainen, ilmeikäs Raisa Vattulainen uskottavasti, humoristisestikin rooliinsa paneutuen. Hänestä irtoaa roolin vaatimaa herkkyyttä ja rajuuttakin.
Mikään hauras runotyttö Eeva Kilpi ei näemmä ole ollut, vaikka tämä kukkaistyttö mielikuvitusmaailmoihinsa tarpeen tullen heittäytyykin.
Lasten kuullen ei puhuttu sodasta, koska heidän tarvettaan käsitellä sotakokemuksia ei ymmärretty. Lapset jäivätkin sodan aiheuttaman surun kanssa yksin.
On esitys riemastuttavakin, erityisesti taiten puhuttu karjalan murre ja karjaisen ihmisluonteen kuvaukset huvittavat.
Jarkko Miettinen tekee karismaattisen roolin suojeluskuntalaisena pastorina ja sotilaana sekä rakkauden pauloihin sukeltavana miehenä. Maiju Saarinen näyttelee hyvin hänen rakastettuaan Sirkkaa ja nuoren äidin osaa pelkoineen ja odotuksineen sodan aikana.
Eevan isää näyttelee sutkisti mainio kauppamies Aulis Raiskio, äitiä Lumikki Väinämö, hyvin molemmat. Eevan mummo ja Pipitäti, Eeva-Kirsti Komulainen ja Mirja Räty ovat topakoita, suorapuheisia karjalaisnaisia.
Ylipäätään roolituksessa ei ole moittimista, joskin väkeä on liian kanssa, jotta he edes jotenkuten personoituisivat.
Lahden kaupunginteatterin sinänsä tärkeä esitys pureutuu sotasukupolven ja evakkojen ankariin kohtaloihin, jotka erityisesti vanhempi yleisö selvästikin tunnisti voimakkaasti.
Yleisö liikuttui viimeistään Eevan serkun, suloisen Kirstin (ensi-illassa Pinja Vuorinen) laulaessa kauniilla äänellään Karjalan kunnailla kaikkien evakkojen tuntoja herkästi tulkiten.
Evakkotytön tarina. Perustuu Eeva Kilven romaanitrilogiaan, näytelmäksi kirjoittanut Aila Lavaste. Ohjaus Ilkka Laasonen. Lahden kaupunginteatteri. Kantaesitys oli 23.1.2016.
uutiskirje 
