Veikko Aaltosen käsikirjoittama ja ohjaama Juoksuhaudantie (2004) on täytetty työllä, stressillä, unelmilla, pettymyksillä ja hajoamisilla.
Kari Hotakaisen menestysromaanin filmatisointi käsittelee jokapäiväisiä inhimillisiä juttuja, mutta puhtaaseen sosiaalidraamaan on etäisyyttä.
Aaltonen yhdistelee arkirealismia, melodraamaa, jännitystä ja jopa fantasiaa (mainio talonrakennusprojekti!) näppäräksi, joskaan ei aivan aukottomaksi kokonaisuudeksi. Tuloksena on lähihistorian ja nykypäivän kautta kelattu visio suomalaisen miehen myytistä.
Vaikutelma on persoonallinen, kuin keitos Kansa Taisteli -tarustoa, lähiöperhedraamaa ja hitchcockilaista pelon ilmapiiriä mustalla huumorilla höystettynä.
Irtiotto realismin logiikkaan näkyy myös päähenkilön vaiheissa. Niihin Eero Aho on saanut hyvän otteen. Asiaan liittyy oleellisesti Mauri Sumenin musiikki. Se tapailee samantyyppisiä polttavan tunnelmoivia sävelkulkuja kuin Alfred Hitchcockin hovisäveltäjä Bernard Herrmann monissa jännityksen mestarin elokuvissa.
Elokuvaan mahtuu reilusti vinoa huumoria, päälinjoiltaan se on tragikooominen sairaskertomus. Mies paistaa perheelle pullaa, mutta hänen itsetunnossaan ovat pullat huonosti uunissa.
Avioliitosta leffa antaa häijyn kuvan. Vaimo on vahvempi. Tiina Lymin roolisuoritus tuo voimalla esiin naisen taholta kumpuavan ärhäkkyyden ja aggressiivisuuden.
Kari Väänänen tekee mallikkaan roolityön monen loukun keskellä hikoilevana kiinteistönvälittäjänä. Aake Kallialan lupsakkaa työnjohtajaa eivät paineet hetkauta.
Eikä ihme, kun juuri näissä raameissa miehen elämässä on ollut kaksi huippuhetkeä: ensin pääsy eroon akasta, sitten omakotitalosta.
Lopetus olisi voinut olla särmikkäämpi, mutta tällaisenaankin Juoksuhaudantie on kelpo elokuva tavallisen oloisista ihmisistä 2000-luvun alun jännitteitä tuikkivassa yhteiskunnallisessa ilmastossa.
Kotikatsomo: Juoksuhaudantie. TV1 su klo 21.05 ja ti klo 22.15. Areena 7 päivää.
uutiskirje 
