Kuntien ja valtion suhteesta on keskusteltu aina. Keskustelun sävy ja aihepiiri valikoituu luonnollisesti sen mukaan kenen edusta kulloinkin on kysymys. Kunnilla on Suomen perustuslaissa säädetty itsemääräämisoikeus, joka takaa kunnassa asuville ihmisille oikeuden itsehallintoon. Valtion hallinnolla ja eduskunnalla on omat roolinsa lainsäätäjänä ja valtiontalouden hoitajana.
Eduskunnan oikeusasiamiehelle 4. 9. 2009 annettu lääninhallituksen selvitys ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidon valvonnasta paljasti kuntien ja valtion välisissä suhteissa olevan huomattavasti parantamisen varaa. Vanhusten hoito ei ole ainut kunnallinen hallinnonala, jolla on resurssiongelmia vuodesta toiseen ja julkisten palvelujen laatu ei vastaa yleisiä suosituksia.
90-luvun puolivälissä voimaan astunut uusi kuntalaki vakinaisti ns. vapaakunta-kokeilun ja laajensi kuntien itsehallintoa merkittävällä tavalla. Aikaisemmasta valtion tiukasti normiohjatusta rahan jakamisesta siirryttiin kunnissa nykyisen kaltaisiin ohjeisiin, suosituksiin ja informaatio-ohjaukseen perustuvaan, rahan käyttämiseen. Niin pitkään, kun kunnilla on ollut käytössään rajattomilta tuntuvat rahalliset resurssit, ongelmia järjestelmässä ei ole juurikaan ollut.
Kuntaliitto, joka kuntien ääntä valtion ja kuntien suhteesta käyttävät, on näyttävästi vuodesta toiseen vaatinut valtiolta vähemmän normiohjausta ja lisää rahaa palveluihin. Perusteinaan vaatimuksille Kuntaliitto on esittänyt perustuslaillisen oikeuden kunnallisen itsehallintoon.
Ihan riittävät perusteet, en kiistä, mutta kenen asiaa Kuntaliitto vaatimuksineen ajaa? Kansalaisten vaatimat ja eduskunnan lisätalousarvioistaan rahoittamat kunnalliset palvelut ovat lisärahasta huolimatta monessa kunnassa ja kaupungissa jääneet hoitamatta.
Kuntaliitto, jonka hallinnossa kansanedustajat ja kuntajohtajat käyttävät kuntien ääntä, vastustaa luonnollisesti kaikkea lainsäädäntöä, jossa kuntien rahankäyttöä yritetään jollain muotoa ohjailla. Kunnalliseen hallintoon ei heidän mielestään tulisi kohdistaa lainsäädäntötoimia, jolla esimerkiksi virtaviivaistettaisiin tai tarkoituksenmukaistettaisiin kunnallista hallintoa, koska silloin loukattaisiin kunnallista itsehallintoa. Yksittäisen veronmaksajan kannalta tilanne on täysin järjenvastainen.
Valtio suostuu kuntien virkamiesten hallinnoiman edunvalvontajärjestelmän uhriksi, toteuttaa vaadittavat veronkorotukset ja säätää vain lakeja, jotka vahvistavat kunnallista itsehallintoa.
Mitä julkisten palvelujen takaamiseksi kansalaisille on tehtävissä?
Kansalaiset voivat jatkaa kantelujen tekemistä, joihin hallinnonalan ministeriöt vastaavat: ”nykyisin käytössä oleva ohjausmalli, joka perustuu informaatio-ohjaukseen, on osoittautunut joustavaksi ja antanut myös mahdollisuuden puuttua havaittuihin ongelmiin tarpeellisin keinoin” (sisäasiainministeriön vastaus 10. 4. 2009 pelastustoimen palvelutasopäätöksissä esiintyneisiin puutteisiin).
Mikäli julkisiin palveluihin halutaan taata riittävät taloudelliset resurssit, tulisi palata ainakin osittaiseen normiohjaukseen, jotta lainsäätäjä voi taata, että raha käytetään säädettävän lain tarkoittamaan kohteeseen tai laajennettakoon kuntien itsehallintoa antamalla niille myös lainsäädäntövalta.
lehti 