Suomessa kirjoitettiin vähän ”salapoliisiromaaneja” 1930-luvulla. Elossa niiden hahmoista näihin päiviin on säilynyt vain Mika Waltarin komisario Palmu ja hänkin Matti Kassilan kolmen mestarillisen elokuvan ansiosta.
Kysyntää olisi, mutta uusia Palmu-tuotantoja ei ole nähty sitten vuonna 1969 ensi-iltaan tulleen Vodkaa, komisario Palmu -elokuvan, jonka kanssa Waltarilla ei ollut mitään tekemistä. Waltarin oikeuksia valvova perikunta on estänyt kaikki hankkeet.
Helsingin Kaupunginteatterissa keskiviikkona ensi-iltansa saanut Komisario Palmun erehdys oli siis odotettu tapaus, ensimmäinen Palmu-sovitus lähes 50 vuoteen.
Valitettavasti tunnelma lässähtää jo ensimmäisissä kohtauksissa. Aika pian käy selville, etteivät ohjaaja Joel Elstelä ja dramaturgiasta vastaava Raila Leppäkoski ole tuoneet näytelmään mitään omaa. Se toistaa kohtaus kohtaukselta ja vuorosana vuorosanalta Kassilan ikonista elokuvaa, jonka kriitikot äänestivät Suomen kaikkien aikojen parhaaksi vuonna 2012.
Elokuvallisten keinojen puuttuessa näytelmä menee tumput suorana seisoskeluksi.
Tarinan näin nähtynä Matti Kassilan nerous kirkastuu entisestään. Komisario Palmun erehdys tapahtuu suurimmalta osaltaan yhdessä huoneessa eikä ulkoista toimintaa ole. Silti Kassila muun muassa kuvaaja Olavi Tuomen kanssa loi näistä aineksista dynamiikkaa, dramatiikkaa ja huumoria, joka oli kotimaisessa elokuvassa ennen näkemätöntä vuonna 1960.
Näyttämölle kamera-ajoja, lähikuvia ja goottilaista tunnelmaa ei saa tuotua. On vain joukko henkilöitä, joista suurimmalla osalla ei ole kunnollista näyteltävää. Mikko Kivinen nimiroolissa tekee sen minkä pystyy, kun tehtävänä on seistä paikallaan ja puhua koko ajan.
Apulaiset Virta (Iikka Forss) ja Kokki (Risto Kaskilahti) seisovat suurimman osan näytelmästä kulissien vieressä tekemättä mitään. Etenkin Kaskilahti on huutavassa vajaakäytössä etsivä Kokkina. Tuntuu kuin hän joutuisi pidättelemään koko ajan itseään, koska komediaenergiaa olisi, mutta ei tilaisuutta käyttää sitä. Kämpin kostean lounaan klassisessa Tummat silmät -kohtauksessa hän pääsee hetkeksi irti, siinä kaikki.
Parhaiten esille nousee Eero Saarinen Batlerina. Hänen roolinsa onkin ainoa, joka poikkeaa selvästi elokuvaversiosta isompaan ja komediallisempaan suuntaan. Antti Peltola on lähes yhtä böbi Aimo Rykämönä kuin Pentti Siimes elokuvassa.
Kun komisario Palmua nyt vihdoin versioidaan, niin kannattiko edes yrittää sitä tarinaa, joka on näytelmän kohderyhmälle läpeensä tuttu? Komisario Palmut esitetään televisiossa säännöllisin väliajoin ja ne ovat olleet jatkuvasti saatavissa myös tallenteina. Jos kuitenkin haluttiin tehdä juuri tämä, niin toteutus olisi pitänyt antaa uuden polven tekijöille ja heille vapaat kädet esittää oma näkemyksensä yhdestä Suomen tunnetuimmasta tarinasta.
Uuden Palmun olisi voinut toteuttaa myös ennen julkaisemattomasta käsikirjoituksesta. Sellainen on neljänneksi Palmu-elokuvaksi tarkoitettu Kassilan Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu, jota ei kuitenkaan 1960-luvun näyttelijälakon takia koskaan tehty eikä Waltarin perikunta ole päästänyt sitä ulos missään muussakaan muodossa. Sen tarina olisi ainakin ollut yllätyksellinen kaikille katsojille. Tekijätkin uusi tarina olisi voinut vapauttaa perinteen kahleista.
Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 24.9.2016. Alkuperäinen sovitus ja ohjaus Joel Elstelä, dramaturgia Raila Leppäkoski, Lavastus Katariina Kirjavainen, Puvut Sari Salmela, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Mauri Siirala, naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen ja Taina Tervo.Rooleissa jutussa mainittujen lisäksi Pekka Huotari, Leena Uotila, Jari Pehkonen, Tom Wentzel, Aino Seppo, Vappu Nalbantoglu, Kalle Pylvänäinen, Vuokko Hovatta ja Petri Palo.
uutiskirje 
