Sipe (Viljami Nojonen) on hiljainen luokkansa priimus, jonka päälakea koristaa näyttävä irokeesikampaus.
Vanhempi velipuoli (Jon ”Juno” Korhonen) on rastamiehiä ja aloitteleva huumediileri. Poikien duunari-isä (Eero Aho) on helisemässä poliisin ja sosiaaliviranomaisten tykityksessä, oman kotivierailunsa tekevät myös kovan luokan konnat. Uskovainen äiti (Alma Pöysti) enimmäkseen vaikenee, rukoilee ja saa puolisonsa nyrkistä.
Tältä uusioperhepohjalta Antti J. Jokinen -elokuva kurkottaa osittain samaan lähiömaailmaan, mutta vähemmän onnistuneesti kuin Aku Louhimiehen teokset Vuosaari (2012) ja 8-pallo (2013) sekä Olli Saarelan vimmainen Bad Luck Love (2000).
Pahan kukat on ajan hermolla sykkivä, pintaliitoinen sosiaalidraama.
Keskittyminen nuoriin antaa aiheen rinnastaa leffa myös alan Suomi-klassikkoon Täältä tullaan, elämä! (1980). Siihen verrattuna näkymät ovat entistä synkemmät.
Keinotekoinen yhteys
Jokisen musiikkivideoissa parkkiintuneen ohjaajan käsialan sekä tuotantoyhtiö Solar Filmsin brändin valossa Pahan kukat on jokseenkin odotetun kaltainen, ajan hermolla sykkivä, pintaliitoinen perhe- ja sosiaalidraama.
Nopeatempoinen kerronta napakoine leikkauksineen saa tukevaa komppia runsaana soivasta rap-vetoisesta musiikkiraidasta. Pari pirausta suoraa seksiä on itsestäänselvyys. Leffan aiheen ja tapahtumamiljöön mukaisesti väkivaltaa on kuitenkin enemmän, kun huumekauppa kukoistaa ja perhe voi pahoin. Sivurooleissa on monia maahanmuuttajanuoria.
Leffa on saanut nimensä Charles Baudelairen maineikkaan runokokoelman mukaan. Sen vetäminen kehiin saa lähinnä vaivaantumaan. Näemme, miten mamujen kansoittamalla yläasteella open (Krista Kosonen) opastuksella paneudutaan Baudelaire-klassikon syvällisyyksiin, toki niin sanotusti katutasolle muunneltuna. Kuulostaa auttamattoman keinotekoiselta.
Puolivillaista naturalismia
Pahan kukat on filmattu eri puolilla ankeinta Helsinkiä ja syntyvää vaikutelmaa voi kutsua ”itähelsinkiläisyydeksi”; sehän merkitsee Helsingin kaupunginosien välisessä hierarkiassa alempaa kastia.
Vuoden itähelsinkiläiseksi valittiin taannoin Kontulan poika, jalkapallovalmentaja Antti Muurinen. Hän totesi eräässä haastattelussa, miten häntä välillä tympäisee tapa, jolla ihmiset näkevät itäisen Helsingin. Tämä on mainettaan parempi ja hieno paikka asua, tiivisti Muurinen.
Käsityksen tyrmäämiseksi Jokisen elokuva tekee töitä täydet sata minuuttia ja rapiat päälle. Elokuva pönkittää viime vuosina vahvistunutta urbaania legendaa ankeasta ja moniongelmaisesta betonilähiömaailmasta. Valkokangas liekehtii puolivillaista naturalismia sekä sosiaalisen näkökulman että ihmiskuvauksen suhteen.
Pahan kukissa huonomaineinen itäeksotiikka jyrää iltapäivälehtien, nettifoorumien ja some-jytkyjen pönkittämillä mielikuvilla.
Varsinainen paukku ovat loppurähinät, joihin kipinän antaa Kontulan tarunhohtoisella ostarilla kuvattu ampumavälikohtaus. Sen seurauksena syttyy Ruotsin mallin mukainen lähiömellakka.
Naiivin sensaatiohakuinen, mutta ehkä kaupallisessa mielessä onnistunut veto, aivan kuten koko leffa – Solarin porukka tunnetusti taitaa temput.
Dokumentti voittaa
Pahan kukkien valossa tulee entistä kirkkaammin selväksi viime vuosien kotimaisen yhteiskunnallisen dokumentin ylivertaisuus fiktion rinnalla.
Tähän yhteyteen tekee mieli nostaa erityisesti Virpi Suutarin käsikirjoittama ja ohjaama Hilton! (2013). Se on ajan hermolla sykkivä, taiten rytmitetty, visuaalisessa voimallisuudessaan rosoisen runollinen, tunnelmallinen ja kaunis dokumentti (itähelsinkiläisen kerrostalon) syrjäytyneistä nuorista.
Hilton! on tärkeä elokuva tavassaan valaista eräiltä osin aikamme suomalaista yhteiskunnallista todellisuutta, sen vastapainoksi Pahan kukat heittää fiktion muodossa silmille ison pussillisen pehmososiaalipornoa.
PAHAN KUKAT (Suomi 2016). Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti J. Jokinen. Pääosissa: Jon ”Juno” Korhonen, Viljami Nojonen, Eero Aho, Alma Pöysti, Diana Temkorang, Mikael Gabriel. Ensi-ilta 30. syyskuuta.
uutiskirje 