Ihmisen elämä saa joskus uuden suunnan yllättäen. Hämeenkyröläiselle Raija Westergårdille kävi näin, kun hän sai 1990-luvun lopulla käsiinsä isänäitinsä Fanny Männistön (1875–1953) kirjeenvaihdon.
Westergårdin isä Olavi Sillanpää oli vaalinut äitinsä piilottamaa laajaa kirjeenvaihtoa vuosilta 1905–1911 ja muitakin vanhoja asiakirjoja.
– Kun isä kuoli, äitini sanoi, että täytyisi kyllä tuo salalokero katsoa, mitä siellä on.
Pitkä matka on tultu. Se on ollut työtä ja taistelua.
Siitä käynnistyi Raija Westergårdin elämässä uusi aikakausi. Hän työskenteli tuohon aikaan osastoapulaisena vanhainkodissa. Mutta työpäivän jälkeen hän uppoutui menneisiin vuosiin tutustumalla historiankirjoituksiin ja käynnistämällä 2000-luvun alussa kulttuurihistorian opinnot avoimessa yliopistossa.
Seuraavina vuosina syntyivät omakustannekirjat Punaiset naiset ja muita tarinoita vallankumouksen Suomesta sekä Pyynikin pihalinnut. Sitten seurasi novellikokoelma Jälkeen kahdeksantoista (Kustannus HD). Tarinoiden lähtökohtana olivat juuri kirjeet.
Vuonna 2010 Westergård sai valmiiksi pro gradu -tutkielman Mitä ne siellä niin tappeli? Puukkotappelu, paikallisyhteisö ja vallanalaiset Tyrvään käräjille 1908 historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitokselle Turkuun. Siinäkin tutkittiin tarkemmin kirjeiden paljastamaa tapahtumaa.
Maisteriksi valmistuttuaan Westergårdin työtehtävät Hämeenkyrön vanhustenhuollossa muuttuivat. Viimeiset vuodet hän on vastannut vanhusten päivätoiminnasta. Nyt hän tosin on osittaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja töissä 2–3 päivänä viikossa.
Politikkaa ja blogia
Pureutuminen historiaan on kuorinut Westergårdista esiin myös poliitikon. Toinen kausi valtuutettuna Hämeenkyrön valtuustossa on päättymässä ensi vuonna. Westergård on jo lupautunut pyrkimään jatkoon.
– Omaa ajatteluani ne kirjeet eivät ole mitenkään muuttaneet. Olen aina ollut vasemmistolainen. Se on ehkä minulla syvälle rakennettu, lähtöisin sieltä kotiseudulta. Mutta ehkä nyt pystyy paremmin peilaamaan koko yhteiskuntaa. Että mitkä syyt johtuvat mistäkin, Westergård sanoo.
Hän jatkaa olevansa ikuinen maailmanparantaja.
– Yritän aina hakea ongelmiin ratkaisun.
Kirjat on Westergårdin mukaan nyt kirjoitettu. Mutta kirjoittaminen jatkuu blogissa. Sieltä selviää, mitä kaikkea tehdään ja tapahtuu vanhusten päivätoiminnassa Hämeenkyrössä.
Puukkojunkkarit ja häpeä
Westergårdin kotikonnuilla Myönteen kylässä Valkaman torpassa tapeltiin vuonna 1908 nyrkein ja veitsin. Tappelussa heiluivat myös ovivieterit, halot, karmituolit, kivet, pullot ja katkaistu seiväs. Kukaan ei sentään kuollut, vaikka Silvolan veljekset saivat vammoja. Kaksi puukkojunkkaria, 23-vuotias IIvari Männistö eli Fannyn veli ja Fabian Riipinen, tuomittiin Kakolaan ja Sörkkaan vankilaan, josta he lähettivät kirjeitä Fannylle.
Kun Westergårdin nettiopiskelut olivat yllättäen edenneet graduasteelle, hänelle oli selvää, että aihe on kylätappelu, joka paljastui hänelle vasta kirjeistä. Lapsuudessa siitä ei ollut puhuttu, vaikka kotitalo oli ollut kuin hollitupa. Naapuruston miesväki kävi leikkuuttamassa hiuksensa parturinammatin sodassa oppineella Olavi Sillanpäällä. Muutenkin kotitalon ovet heiluivat ahkeraan.
– Sinne tuotiin ennen vanhaan kylän posti, joka haettiin meiltä. Kaikki kulkijat poikkesivat meille. Muurin kyljessä oli vapaa peti, johon sai tulla se, joka ovesta tuli. Pappani aina huuteli, että kuka sieltä nyt tuli ja neuvoi tulijaa, että oikaise siihen petille, Raija Westergård kertoo ja lisää, että kulkijat kyllä tekivät sitten vähän töitäkin palkaksi vieraanvaraisuudesta.
– Väkeä oli paljon. Kuulin lapsena monenlaiset jutut. Ne on jääneet mieleen.
Westergård halusi selvittää, miksi kylätappelusta oli vaiettu. Kylätappelukäräjöinnin alkuperäiset asiakirjat olivat palaneet, mutta Turun maakunta-arkistosta löytyi kopiot. Kapulakielistä tekstiä oli pari sataa sivua.
– Sieltä avautui se maailma, sen ajan oikeusjärjestelmä ja kaikki ne kiikoslaiset ihmiset, jotka olivat todistamassa tapahtumia.
Westergård päätyy siihen, että yhteisö halusi tietoisesti unohtaa niin kylätappelun kuin oikeudenkäynninkin, jotka olivat synnyttäneet häpeää.
Pakeni vankileiriltä
Westergård on tutkinut oman sukunsa kautta myös vuoden 1918 tapahtumia. Iivari Männistö osallistui kapinaan, oli todennäköisesti Tampereen taisteluissa ja joutui lopulta vankileirille Hennalaan.
– Iivari onnistui jotenkin pakenemaan teloitusjonosta, Westergård kertoo. Hän oli kävellyt Hennalasta Kiikoisiin.
– Se kaikki oli kovin salamyhkäistä. Lapsuudessani asiasta kuiskuteltiin. Että Iivari oli kävellyt metsiä pitkin ja perille päästyään hän oli luuta ja nahkaa. Oli kiehtovaa, kun aikuisena tämä sama mies tuli vastaan kirjeistä, hän sanoo.
Fannyn salalokerossa on runsaasti kirjeitä. Ei vain puukkojunkkareiden vankilakirjeitä, vaan vuosilta 1905–1911 oli kirjeitä Amerikkaan lähteneeltä kylän mieheltä ja oli kirjeitä lähiseudun tutuilta. Westergårdin isä kirjoitti talvisodasta.
– Mutta vuodelta 1918 ei ollut ainuttakaan kirjettä. Kaikki oli joko hävitetty tai sitten niitä ei lähetettykään silloin.
Häpeä, vaikeneminen ja aktiivinen unohtaminen liittyvät keskeisesti myös näihin tapahtumiin.
Naissotilaat
Kirjeiden käynnistämä oman suvun ja Suomen historian tutkiminen levisi moneen suuntaan. Pikkutytön korviin oli joskus tarttunut puhe Fannyn ja Iivarin serkusta, joka oli ollut punakaartissa naissotilaana.
– Häntä ei teloitettu, koska hän oli ehtinyt heittää aseensa pois ennen pidätystä. Hän kuoli vankileirillä nälkään, Westergård kertoo.
Faktoja tästä naissotilaasta kuten muistakaan vuoden 1918 tapahtumista ei juuri ole. Näistä asioista Westergård onkin kirjoittanut paljon fiktiota, täyttänyt todennäköisillä oletuksilla sen, mitä ei ole pystynyt onkimaan tietoonsa.
Iivarin karkumatkaa vankileiriltä Westergård ei myöskään ole pystynyt mitenkään selvittämään.
– Lopun ikäänsä Iivari asui Kiikoisten Niemenmaassa vaimonsa kanssa. Naapurit haukkuivat helvetin punikiksi. Sitä hän oli koko lopun ikänsä, Westergård sanoo.
Isoäiti oli aarreaitta
Fanny Männistö kuoli ennen kuin Westergård syntyi.
– En siis tuntenut häntä ollenkaan, mutta kirjeiden kautta hän oli aarreaitta. Ja vähän mystinen henkilö, Westergård sanoo.
Hän harmittelee sitä, ettei yrityksistä huolimatta ole onnistunut löytämään yhtään isoäitinsä kirjoittamaa kirjettä.
– Mutta ahkerasti hänen on tarvinnut niitä kirjoittaa, koska hän on saanut niin paljon kirjeitä. Hän oli varmaan hyvä kirjoittaja. Varmaan hän oli sisäänpäin kääntynyt ihminen. Isoisä kuoli jo vuonna 1933, joten hän oli sota-ajan jo yksikseen.
Aarre on myös tämä suomalainen koulutusjärjestelmä. Westergårdille se on suonut mahdollisuuden korkeakouluopiskeluun, vaikka ”kansakoulupohjalta” kuten hän sanoo. Tarkkaan ottaen ei aivan, sillä kansalaiskoulun jälkeen joskus 1990-luvun alussa hän suoritti laitoshuoltajatutkinnon. Opiskelupaikka yliopistossa tuli, kun hän oli avoimessa yliopistossa suorittanut tietyn määrän opintopisteitä.
Alun alkaen hänen piti vain saada kulttuurihistorian kurssilta vinkkejä kirjoittamiseen, jotta osaisi tallentaa sukunsa tarinoita. Mutta kursseja tuli lopulta tutkinnon verran.
Pitkä matka tultu
Westergårdin oma ja suvun tarina on samalla tarinaa suomalaisesta hyvinvointivaltiosta.
– Pitkä matka on tultu. Se on ollut työtä ja taistelua, hän sanoo.
Ja hän muistuttaa, että vuoden 1918 tapahtumat ja punaisten kovat kohtalot ja kansalaisoikeudettomuus heijastuivat myöhempiinkin sukupolviin.
– Ehkä se oli hiljaista syrjintää, Westergård sanoo ja muistelee, että hänellä itselläänkin oli kansakoulussa tunne, että hän oli jotenkin erilainen.
Ehkä gradussa käsitelty häpeä ja vaikeneminen kulkevat ihmisten mukana paljon pidempään kuin kuvitellaan.
Westergårdin mielestä kapina-aikaa ei saa unohtaa.
– Se on hyvä muistaa, koska yhteiskuntaluokat eivät ole minnekään hävinneet. Ja siksi, että yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat yhäkin ajankohtaisia arvoja, hän sanoo.
uutiskirje 
