J. V. Snellman halusi Suomen kansakuntien vuorovaikutukseen eikä kyyristelemään omissa nurkissaan

– Tämän päivän Snellman voisi politiikan puolelta olla Erkki Tuomioja. Hän on ammattipoliitikon roolistaan huolimatta monipuolisesti sivistynyt henkilö, joka seuraa tarkasti maailman tapahtumia, lukee paljon, ottaa kantaa asioihin ja ilmiöihin nettipäiväkirjassaan ja julkaisee mielenkiintoisia teoksia. Tosin Tuomioja ei ole niin kiivas ja kärkäs kuin Snellman oli.

Näin arvioi syksyllä 2006 Mikko Lahtinen (s. 1966) väitellessään Oulun yliopistossa aiheesta Snellmanin Suomi – J.V. Snellman filosofi-intellektuellina. Väitöksessään Lahtinen tarkasteli kansallisfilosofiamme monipuolisena intellektuellina, jonka elämässä teoria ja käytäntö, filosofia ja politiikka, kritiikki ja kansallinen rakennustyö liittyivät monin tavoin yhteen.

Toiseksi tämän päivän Snellmaniksi Lahtinen ehdotti vastaväittäjäänsä Matti Klingeä: ”Klinge on hyvä esimerkki historian tutkijasta, joka lähtee siitä, että ihmiset kyllä kiinnostuvat asioista, kunhan vaivaudutaan esittämään asiat kiinnostavasti ja ymmärrettävästi.”

Tänään tulee kuluneeksi 211 vuotta J. V. Snellmanin (1806–1881) syntymästä. Matti Klinge on kuvannut kansallisfilosofimme luonteen peruspiirteiksi itsevarmuuden, väittelynhalun, itsepäisyyden, eloisuuden ja kiihkeän naisseuran kaipuun.

Lahtisen mukaan Snellman oli liikemiesfilosofi, mutta ei nationalisti, joka olisi tyrkyttänyt tasavertaisen vuoropuhelun tilalle yhdenmukaistavaa aatetta. Nationalismi edellyttää ehdotonta samastumista annettuihin päämääriin. Se perustuu kuvaan ulkoisesta vihollisesta vaatien yksilön uhraamaan itseytensä jopa henkensä yleiseksi väitetyn edun hyväksi.

Herrojen pelko ei kenenkään etu

Snellman katsoi, että itseriittoinen kansakunta ei kauaa pysy pystyssä, eivätkä nationalismi ja kansalliskiihko ole kestäviä periaatteita kansallisvaltion rakentamisessa. Siksi Suomen oli päästävä mukaan kansakuntien vuorovaikutukseen, eikä kyyristellä omissa nurkissaan siilin tavoin.

Snellman uskoi sivistyksen voimaan. Hän edellytti lukutaidon lisäksi myös luetun ymmärtämistä. Lahtinen totesi syksyllä 2006, että Snellman olisi varmaan tyytyväinen siihen, että nykyään ihmisiä koulutetaan, mutta koulutuksen sisällöstä hän saattaisi olla jyrkästikin eri mieltä:

”Tajuntateollisuuden ja muiden markkinoitsijoiden lisäksi meitä pommitetaan jatkuvalla koulutuksella, joka on paljolti työnantajien ehdoilla tapahtuvaa koulutusta, jossa ihmisiä pyritään alaikäistämään ja konsultoimaan työnantajille sopiviksi. Snellman korosti, että sivistys on kriittistä suhtautumista elämään, yhteiskuntaan ja maailmaan. Ihmisen on opittava ajattelemaan itsenäisesti. Yhteiskunnallisessa keskustelussa julkisen järjen käyttö on jotenkin minimoitu.”

Herran tai herrojen pelossa eläminen ei ollut Snellmanin katsannossa kenenkään etujen mukaista. Hänen nuoruudessaan isänmaallisuudella (patriotismilla) ymmärrettiin yksilön tunneperäistä kiintymystä kotiseutuun (synnyinseutuun) ja kotimaahan (synnyinmaahan).

Snellmanille patriotismi oli rakkautta kotiseutua, sen kulttuuria ja kieltä kohtaan. Patriotismi oli kuitenkin vasta kansallisen itsetietoisuuden ja identiteetin ensimmäinen vaihe. Samalla se oli motiivi, joka perusteli yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta kaikkien kansalaisten toimintaa.

Snellmanin näkemys kiteytyi ajatukseen tulevaisuudessa muodostuvasta suomenkielisestä ”keskiluokasta,” jonka tuli saada hegemoninen asema kansakunnan elämässä.

Tulipalot säätelivät elämää

Snellmanin äiti kuoli 1814 kuudennen lapsen synnytykseen ja 8-vuotias Johan lähettiin Ouluun tätinsä Anna Jacobina Piponiuksen hoiviin. Elias Lönnrot meni naimisiin 1849 Snellmanin Anna-tädin Maria-tyttären kanssa.

Snellmanin ja hänen toveriensa koulunkäynti Oulussa päättyi dramaattisesti 23.5.1822, kun Oulun kaupunki tuhoutui tulipalossa, joka hävitti 350 taloa, myös tädin talon, jossa Snellman asui.

Saman vuoden kesällä Snellman kihlautui äitipuolensa sisaren kanssa ja muutti syksyllä Turkuun opiskelemaan teologiaa. Samaan aikaan aloittivat opintonsa myös Elias Lönnrot ja J.L. Runeberg. Turun palon vuoksi he siirtyivät Helsinkiin 1828. Kaikki kolme toimivat opiskeluaikanaan kotiopettajina eri seuduilla.

Kesällä 1845 Snellman avioitui 17-vuotiaan kuopiolaisen apteekkarin tyttären Johanna Wennbergin kanssa. Omapäisenä ja kiivasluontoisena Snellmanin kerrotaan käyttäytyneen perheessään itsevaltiaan tavoin. Hän huolehti kaikista talon asioista ruuan tarjoilusta ikkunaverhojen kiinnittämiseen. Johanna-vaimo kuoli synnytykseen 29-vuotiaana ja Snellman jäi viiden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän joutui 51-vuotiaana leskenä opettelemaan pianonsoittoa voidakseen säestää lapsilleen iltalaulun.

Aineen häviämättömyys vai ikuinen autuus

Dialektisen ajattelutavan Snellman omaksui filosofi Hegeliltä (1770–1831). Maailman ominaisuuksiin ja ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin kuuluu kitka. Myös peilikirkkaaksi jäätynyt järvi aiheuttaa luistimen alla kitkaa, muuten jäällä ei voisi luistella ollenkaan. Ilman kitkaa ja painovoimaa pienikin tuulenvire lennättäisi kivet pitkin maanpintaa. Jos kaikki ihmiset näkisivät maailman ja yhteiskunnan samanlaisena, kenelläkään ei olisi muille ihmisille mitään asiaa ja ihmisten väliset suhteet kävisivät mahdottomiksi.

Snellman ei ollut erityisen uskonnollinen mies, vaikka harrastikin uskontoa koko ikänsä ja piti papinvirkaa hätävarana. Hän päätyi Ludwig Feuerbachin (1804–1872) tavoin pitämään iäisen elämän toiveita egoismina ja turhamaisuutena.

Kansakouluasiassa Snellman vastusti Uno Cygnaeuksen (1810–1888) kristillispohjaisia näkemyksiä vaatien, että kansakoulun tehtävä oli sivistää suomalaista rahvasta monipuolisesti eikä vain takoa sitä päähän Raamatulla ja Katkismuksella. Snellmanin sivistysihanteeseen kuului myös ammattikasvatus.

Snellman uskoi mieluummin energian tai aineen häviämättömyyteen kuin ikuiseen autuuteen.

Keväällä 1842 Tukholmassa 36-vuotiaana lehtimiehenä Snellman kirjoitti päiväkirjaansa mietelmän, jossa hän totesi koipiaan katsellessaan usein miettineensä niitä tuhansia matojen vatsoja, joiden ravinnoksi hänen koipensa kerran joutuvat, kun hänet suurmiehenä peitetään maan multiin.

Tuleva suurmies hahmotteli itsensä luonnon suureen ravintoketjuun, kun yksi madoista lannoittaa ruumiillaan naurista, nauris ravitsee emakkoa, emakko porsasta ja porsas ruhtinasta, maailman hallitsijaa:

”Miten sama atomi kulkeutuu siemenenä tanssijattareen ja hänestä poikana lastenkotiin; miten tämä syntinen varastaa ja hirtetään ja teilataan, jälleen matojen ruuaksi. Ja siinä on vain yhden madon vatsan historia. Mutta entäs ne kaikki muut? Miten tuomiopäivän pasuunan törähdys kerää ne kaikki kokoon? Ja sitten vielä: kenelle mainittu atomi kuuluu? Minulle vaiko hirtetylle? Sillä madolle, emakolle ja porsaalle ihminen ei suo ylösnousemusta.”

Kansakunta maakuntien sijaan

Snellmanille on annettu lukuisia rooleja Suomen historiassa. Jokamiehelle hän tuli tutuksi ainakin sadan markan setelistä. Kyösti ja Päivi Skyttän mukaan Runebergin ja Lönnrotin ystävä J.V. Snellman on toinen kuin tämän päivän patsas-Snellman, oikeiston Snellman on toinen kuin vasemmiston Snellman, suomenruotsalaisten Snellman on toinen kuin suomalaisten Snellman ja miesten Snellman on toinen kuin naisten Snellman.

Snellman ei ollut mikään maakuntien mies, vaikka viettikin elämästään kuusi vuotta syrjäisessä Kuopiossa vuosina 1843–1849. Hän ei erityisemmin piitannut maakunta- tai heimoajattelusta, vaan hegeliläisenä hänelle kansakunta ja valtio olivat perheen jälkeen seuraava yksikkö, jossa yksilö voi toteuttaa kykyjään.

Snellman ei hyväksynyt J. Ph. Palménin (1811–1896) Lainopin käsikirjassaan esittämää näkemystä, jossa Suomesta puhuttiin pelkkänä maakuntana. Kauppaneuvos Henrik Borgström (1799–1883) puolestaan vastusti Snellmanin esittämiä näkemyksiä teollisuudelle ja kaupalle suunnattujen valtionapujen tärkeydestä.

Alikehityksen syynä esimerkiksi Itä-Suomessa ei Snellmanin mielestä ollut niinkään heimon luontainen laiskuus tai välinpitämättömyys, vaan syyt löytyivät koulutuksen, sivistyksen ja toimivan kunnallishallinnon puutteesta, vääristyneistä omistussuhteista sekä väestön sorretusta asemasta.

Koska Suomi on meidän suuri yhteinen kotimme, tämän maan hyväksi tulee meidän uskollisesti työtä tehdä ja, jos Jumala niin tahtoo, kunnialla kuolla. Tätä topeliaanista näkemystä ei Snellman hyväksynyt.

Jos Suomen kansa häviää huomenna, ei mitään muuta suomalaista jää jäljelle kuin Kalevala. Tämän näkemyksensä Snellman omaksui oleskellessaan Tukholmassa ja Saksan Tubingenissa vuosina 1840-1841. Tuolloin hän oivalsi, ettei ruotsinkielinen sivistyneistö välittänyt rahtustakaan suomenkielisen väestön valtaosan henkisestä saati aineellisesta tilasta.

Suomenkielisen sivistyneistön oli tarkistettava suhtautumistaan suomen kieleen, koska yhteistä kansaa ei voida kohottaa, niin kauan kuin lainkäytön ja opetuksen kielenä on ruotsi. Suomen markan kohtalon Snellman sai ratkaistua 8.11.1865, kun asetus Suomen markasta astui voimaan.

Runollinen ja proosallinen luonto

Snellman suhtautui penseästi J.L. Runebergin ajatukseen, ettei runouden tehtävä ole luonnon jalostaminen vaan luonnon olemuksen kirkastaminen. Snellmanin mukaan luonnon jäljittely ei tuota todellista taidetta. Päinvastoin taiteen kaunis on luonnonkauniin arvottamisen normi.

Snellman pisti hanttiin maisemien ylistyksessä Runebergille ja Topeliukselle. Vuonna 1844 hän julkaisi Saimassa matkakirjeen, jossa hän kyseenalaisti Runebergin maisemien ihailun:

”Matkani kulki 40 peninkulmaa poikki maan. Minä näin jonkin verran sekä sen runollista että proosallista luontoa, ja tunnustan, että ennen ehdin saada kylläkseni edellisestä kuin jälkimmäisestä. Metsäisiä vuoria, metsäisiä laaksoja, metsäisiä niemiä ja saaria, joita ympäröivät kolkot tummat järvet, samaa, mitä näit eilen ja toissapäivänä, viimeisellä taipaleella, seuraavalla, aina ja loppumattomasti samaa. Tämä on luonnonkauneutta, ja sellaisena siitä saa nauttia matkalla ruoskanläimäyksiä kuunnellessa. – Jos kaiken tämän jälkeen saapuu maan länsiosaan, ovat sen proosallisen latteat, mutta viljellyt tasangot todellinen paratiisi. Metsikköjä, niittyjä ja peltoa, siinä on sentään jotakin vaihtelua. – Viljelys, liikkuvaisuus, taajat kauniit kylät ilahduttavat ajattelevaa ihmistä”.

Snellmanin äänenpainoissa voi kuulla ruotsalaisen, Suomenlinnan komentajan taiteilijapojan ja taiteentuntijan C.A.Ehrensvärdin (1845–1900) näkemyksen pohjoismaisesta maisemasta. Ehrensvärdille pohjoismainen kuusi oli rumuuden huipentuma ja hän puhui inhoten ”tästä kirotusta Ruotsin maasta, kuusien, mäntyjen, laaksojen ja mäennyppylöiden maasta.” Ruotsin vuoret olivat hänestä ”yksitoikkoisia, pyöreitä, sileitä, jotka muistuttivat takamusta ja kansa muistutti asuinseutuaan koska maisema muokkaa asukkaitaan.”

Snellman totesi 1848 julkaistusta Maamme -laulusta, että turve ei ole isänmaa eikä kyseinen Runebergin Maamme -runo kuvannut isänmaallista toimintaa, saati kehotti sellaiseen. Snellmanin mukaan kauneudestaan huolimatta Runebergin runo oli ”raskasmielistä valitusta, joka ei itse tiedosta itseään, koska turve ei ole isänmaa, vaan pelkkää luulottelua.”

Siinä näki Snellmanin mielestä vain ”köyhän torpparin silittelevän nälkiintynyttä hevostaan, joka tekee osansa hänen elantonsa hyväksi tai sokean kerjäläisen taputtavan harmaantunutta koiraa, joka ohjaa hänen askeleitaan.”

Säätyläisporvarillinen kansallisromantiikka oli Snellmanille vieras. Jos suomalaisen kulttuurin valtavirtojen kehittyminen olisi ollut Snellmanista kiinni, olisivat maakuntalaulut kenties jääneet tekemättä ja kansallispuvut ompelematta.

Snellmanin mielestä Maamme laulu ei kuvannut isänmaallista toimintaa, saati kehottanut sellaiseen. Runon toive ”Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa”, viittasi kohtalolle alistuvaan odotteluun. Toista maata oli vitaalisuudessaan itsevarma ja imperialistisuudessaan uhmakas ”Rule Britannia, rule the waves. Britains never, never will be slaves”, jonka Snellman nosti isänmaallisen runon esikuvaksi.

Sanomalehtimies ja historian tragiikka

Snellman oli sanomalehtimies, joka näki sanomalehden merkityksen kansan syvien rivien sivistäjänä. Luku- ja kirjoitustaidon sekä vapaan sanomalehdistön esitaistelijat eivät välttämättä aavistaneet ihmisten loputonta huvitusten nälkää, että massatiedotusteollisuuden kehittyminen johtaisikin toden ja valheen erittelyn sijaan jännityksen ja muhevien juorujen metsästykseen.

Snellmanin aikalainen filosofi Kierkegaard (1813–1855) katsoi, että sanomalehdistö toimi massan tyhmistäjänä juoruamalla tyhjänpäiväisistä arkipäivän sattumuksista. Ennen kaikkea päivälehdistö pyrki muuttamaan yksilöitä pelkiksi jäljitelmiksi. Kierkegaard uumoili sanomalehtien lukemisen johtavan siihen, että kaikki yksilölliset erot ja kaikki henki häviävät laumasieluisuuteen.

Jo 1800-luvun lopulla alkoi kuulua äänenpainoja, että tiedotusvälineiden tarjoama ”puolitieto” saattoi olla ajanoloon yhteiskuntarauhan kannalta vaarallisempaa kuin aiempi täydellinen rahvaan tietämättömyys.

Lahtisen mukaan Snellman piti sanomalehtien julkaisemista taloudellisesti kannattavana kulttuurityönä. Juoruilu oli Snellmanin mielestä oire saada lukijoilta rahat pois. Juorujournalismi ei muuta eikä kehitä ihmistä vaan pitää hänet aloillaan. Juoruilu ei kysy mitä aiot tehdä, mitä tuumaat mistäkin. Siksi se oli Snellmanista aina taantumuksellista.

Snellmanille oli olemassa kaksi historian tragiikan käsittämistapaa.

Toinen perustuu vakaumukseen, että historialla on tarkoitus sen suorittaessa yleispäteviä tehtäviä pyrkiessään määrätietoisesti tiettyyn suuntaan. Tämän vuoksi historia on järkevää tai ainakin ymmärrettävää, kun sitä tarkastellaan tästä edistyksen ja kehityksen näkökulmasta.

Traagista on tällöin vain ihmiskunnan historian edistyksestä maksama hinta, josta Nietzsche kysyi, kuinka paljon verta ja kauhua onkaan kaikkien ´hyvien asioiden´ pohjalla. Jossain kaukaisessa tulevaisuudessa uhraukset saadaan korkojen kanssa takaisin, joten tästä näkökulmasta katsottuna historian suuren ja mahtavan valssipyörän pysäyttäminen johtaisi ainoastaan traagisiin seuraamuksiin.

Maamyyrän historiantaju

Historiaa voidaan tarkastella myös ns. maamyyrän näkökulmasta, jolloin historialla ei ole päämäärää, se on vain yhtä alkuvoimainen kuin raekuuro tai myrsky, syntymä ja kuolema.

Maamyyrä on tietämätön, mutta vaistojensa varassa se kaivautuu maassa tiettyyn suuntaan. Maamyyrä on traaginen vain silloin, kun se joutuu umpikujaan eikä pääse maan pinnalle. Syntyy yhä uusia maamyyräpolvia, ne kaivavat maata ristiin rastiin kaikkiin suuntiin, joutuen yhä uudelleen umpikujaan.

Maamyyrällä on maamyyrän unelmansa ja se voi elää harhan vallassa kuvitellen olevansa luomakunnan herra, kunnes tajuaa kaivaneensa itsensä lopullisesti umpikujaan ja kuvitelleensa hallitsevansa maailmaa, jota ei tunne.

Snellman ajatteli Hegelin tavoin, että historiallisella kehityksellä on olemassa tietty suunta, joka eri kehitysvaiheiden kautta johtaa yhä korkeammalle tasolle. Realistina Snellman lähti kuitenkin aina siitä, että hyvä jos näkisi tulevan vuoden, eikä hevillä voinut uskoa Suomen suurestikaan muuttuvan siitä takapajulasta, joka se oli hänen nuoruudessaan. Mutta hän eli vanhaksi ja vanha Snellman ei voinut kuin hämmästellä hätkähdyttävää eroa nuoruutensa kinttu- ja kärrypolkujen Suomen ja vanhuutensa kanavien ja rautateiden Suomen välillä.

Snellmanin mielestä suuret tuloerot eivät edustaneet mitään kehitystä. Lahtisen mukaan Snellman haluaisi laittaa tämän päivän optiokeinottelijat kuriin, koska vaurauden ja sivistyksen tulee jakautua mahdollisimman tasaisesti kaikkien kansalaisten kesken.

Vuoden 1848 tapahtumia Snellman nimitti koko inhimillisen kulttuurin vallankumoukseksi, jolloin tapahtui työväenluokkienkin nousu kansakuntien kohtaloita muokkaamaan. Hän suhtautui myönteisesti vuoden 1848 helmikuun vallankumoukseen Ranskassa, mutta Pariisin kommuuni 1871 meni jo yli hänen ymmärryksensä. Kuitenkin hän jätti jykevän henkisen testamentin:

”Pääasia on täyttää velvollisuutensa ja tehdä työtä, mikäli voimat riittävät. Paha päivä menee menojaan niin kuin hyväkin.”

Lähteet:

Mikko Lahtinen: Snellmanin Suomi, Vastapaino 2006.

Raimo Savolainen: Sivistyksen voimalla”, Edita 2006.

Kyösti & Päivi Skyttä: Tuntematon Snellman, Kirjayhtymä 1981.

Pertti Karkama: J.V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1989.

Matti Klinge: Snellman, Johan Vilhelm. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997.