Syksyllä 1991 uudelleen itsenäistyneen Viron piti pärjätä neljännesvuosisata ilman kansallismuseota. Viime vuonna – tarkemmin 1. lokakuuta – tämä puute poistui, kun Tarttoon avattiin Eesti Rahva Muuseum, ERM.
Viron kansallismuseo sijaitsee uudisrakennuksessa kolmisen kilometriä koilliseen Tarton vanhasta keskustasta.
Museo kohosi entisille Raadin kartanon maille – samalle alueelle, jossa kansallismuseo oli toiminut 1920–40-luvuilla. Alkuperäinen kartano vaurioitui 1944, ja sodan jälkeen neuvostoarmeija käytti paikkaa suljettuna sotilaslentokenttänä. Siksi koko Tartto oli suljettu kaupunki.
Jälkiviisauden piirrettä ei kansallismuseossa hevin havaitse, vaan suhde vaikeisiinkin ajanjaksoihin on riittävän toteava ja neutraali.
Uusi museo rakennettiin siis vanhalle kiitoradalle. Pariisilaisen arkkitehtiryhmän Muistojen kenttä -työ voitti suunnittelukilvan 2006, ja uudesta pytingistä tuli Viron suurin museo. Se on 350 metriä pitkä, suhteellisen matala rakennus – sisäpinta-alaa riittää liki 34 000 neliömetrin verran, mistä 6 000 neliömetriä on näyttelytilaa. Osin vielä töiden alla olevaa ulkoaluetta on 40 hehtaaria.
On kiintoisa tieto, että Viro haki monena vuonna EU:lta tukea kansallismuseon rakentamiseksi – saamatta euroakaan. Lopulta parlamentti päätti, että museo rakennetaan virolaisin budjettivaroin. Aikataulussa ja 75 miljoonan euron talousarviossa pysyttiin.
Massiivinen tarjonta
– Alkumme on ollut lupaava. Seitsemässä kuukaudessa meillä on käynyt 200 000 vierasta, ja heistä 15 prosenttia on tullut ulkomailta. Vaikka Tarton sijainti ei ole maantieteellisesti keskeisin, tänne on löydetty hyvin, kertoo museon tiedotuspäällikkö Kaarel Tarand.
Tutustuttavaa yleisöllä piisaa.
Museoon on varastoitu kaikkiaan miljoona esinettä, joista 10 000 on nyt näytteillä. Silmään pistää suuri määrä tietoteknisiä sovelluksia ja installaatioita, jotka selventävät ilmiöitä ja aikakausia uusin yllättävin keinoin. Huipputeknologia palvelee museota.
Mikä merkille pantavaa, monet muinaisesineetkin ovat vapaasti tarkasteltavissa – eivätkä vain lasivitriinin takaa.
– Heti alussa päätimme kokeilla tällaista avointa esillepanoa. Vahinkoja ei ole koitunut, yleisö kunnioittaa esineistöä hyvin, Tarand sanoo.
Jako kahteen
Museo jakaantuu kahtia, on alemman kerroksen muinainen Uralin kaiku (Uurali kaja) -osasto ja ylemmän kerroksen kulttuurihistoriallisesti nuorempi Kohtaamisia (Kohtumised). Ylhäältä löytyy niin ikään useita rajattujen teemojen saleja, tilava taidegalleria – ja jopa erillinen teatterisali.
Uralin kaiku sukeltaa suomalais-ugrilaisten kielisukulaisten elämään, tapoihin ja elinkeinoihin. Tarjonta on rikas, ja etenkin naisten ja miesten töiden ja näkemysten eroilla leikitellään. Äänitaustat ovat poikkeuksellisen tehoavia.
Uralin kaiun alussa on kieliperhettä kuvaava seinänkokoinen kartta, josta ilmenee sanojen rakenteiden hätkähdyttäviä samankaltaisuuksia. Kartan edessä kannattaa istua tovi ja ihmetellä.
Kohtaamisia-osasto juoksuttaa virolaisuutta yli 11 000 vuoden ajalta – huomattavimpien käännekohtien läpi. Ajat ovat vanhoja, mutta näytteillepanon ote moderni. Ei ole helppo kuvata kansakunnan historiaa edes pääkohdittain yhdessä salissa, mutta täällä onnistutaan.
Postkommunististen maiden museoissa törmää usein oikeassa olemisen eetokseen – historian pakkopaitaan, jonka mukaan menneisyyden polut saattavat toki risteytyä ja mutkitella, mutta lopulta ne silti vääjäämättä päätyvät onnellisen nykyhetken syliin. Prosesseja katsotaan lopputuloksista käsin.
Tätä jälkiviisauden piirrettä ei kansallismuseossa hevin havaitse, vaan suhde vaikeisiinkin ajanjaksoihin on riittävän toteava ja neutraali.
Eesti Rahva Muuseum on virolaisten historian komea merkkipaalu. Koitui viime kädessä hyödyksi, että se ei noussut välittömästi kansallishuuman vuosina 1990-luvulla. Neljännesvuosisata myöhemmin katsanto on jo tyyntynyt.
Tossut kohti Tarttoa.
Sukupolvi vaihtuu, kulttuuri säilyy
Viron kansallismuseon tiedotuspäällikkö Kaarel Tarand on kuuluisaa sukua. Hänen Andres-isänsä on ollut pääministeri ja meppi, Mari-äitinsä radiotoimittaja, Indrek-veljensä meppi ja presidenttiehdokas, ja hänen enonsa Juhan Viiding (1948–1995) oli maan eturivin runoilijoita ja näyttelijöitä.
Kaarel Tarand on aiemmin johtanut Sirp-kulttuurilehteä kahdeksan vuotta. Hänen mukaansa Viron kulttuuria leimaa tätä nykyä välttämätön, joskin kivulias sukupolvenvaihdos. Monet 1980–90-luvun kumoussankarit arvostelevat markkinavoimien saaneen jo liian tiukan otteen kulttuurinkin kentästä.
– Väistyvässä kulttuuripolvessa ollaan sitä mieltä, ettei kulttuuri saa enää ansaitsemaansa arvostusta yhteiskunnassa, mutta nuorempi väki ei näe asioita yhtä synkästi, Tarand toteaa.
Moniulotteista kirjallisuutta ja kuvataidetta, teatteria ja musiikkia on tarjolla kattavasti ympäri vuoden. Kirjalliseksi kestosuosikiksi Tarand nostaa Andrus Kivirähkin, joka perinteisen proosan ohella toimii ja näkyy laajalti muutenkin.
Hän korostaa, että kulttuuri saa julkista rahoitusta Virossa prosentuaalisesti eniten kaikista EU-maista. Tosin kulttuurialan palkat ovat pudonneet suhteessa opettajien palkkoihin.
Enemmän Tarandia huolettaa viron kielen asema, jonka hän soisi olevan vakaampikin.
– Englanti hiipii samantapaiseen yliotteeseen kuin venäjä neuvostoaikana. Kielemme ei ole suoranaisessa kuolemanvaarassa, mutta valppaana saa olla.
Kulttuurin ja taiteen vapautta Tarand pitää kelvollisena, peräti hyvänä. Taiteilijat ilmaisevat itseään itsenäisesti ja monipuolisesti, ja 1990-luvulla rehottanut läntisten trendien kopiointi on hiipunut.
Eurooppalaiset kulttuuriyhteydet toimivat rivakasti – jopa siinä määrin, että Tarand huomauttaa tärkeiden pohjoismaisten suhteiden jonkin verran kärsivän siitä.
– Onneksi Suomen-silta on vilkas ja vahva, Tarand päättää.
Hän itse katsoo tv-uutisetkin yhä järjestyksessä: Helsinki–Moskova–Tallinna. Tapa on jäänyt peruina nuoruuden tuiki tärkeästä Suomi-ikkunasta.