Toistakymmentä vuotta sitten olin puhumassa eduskunnassa Vasemmistoliiton ryhmäkokouksessa työajasta. Olin sitä mieltä, että täystyöllisyyttä ei päästä lähellekään, ellei työpäivää kyetä lyhentämään. Ehdotuksena oli siirtyminen vähitellen 6+6 tunnin vuorotyöhön siellä missä se on kannattavaa, eli missä työn tuottavuuden kasvu kuittaa osittain tai kokonaan tuntien vähenemisen. Sillä tavoin ansiotasosta ei tarvitsisi paljonkaan tinkiä.
Lisätyövuoron kannattavuus toisi riittävästi työpaikkoja, eli jaettaisiin uuttakin työtä. Ikääntyvät jaksaisivat paremmin ja pitempään töissä. Käynnissä oli tuolloin lyhyen työajan laaja valtakunnallinen kokeilu, jonka tulokset osoittivat että tämä on hyvin mahdollista.
Sanoin, että työaikaa lyhentämättä Suomessa työllisyys ei ehkä enää nouse yli 2,5 miljoonan, mihin päästiin vuonna 1989. Tehtyjen työtuntien määräkään ei näyttänyt nousevan enää tulevaisuudessa 4,5 miljardiin, joka tehtiin samana vuonna.
Nyt tiedetään, että työllisyys käväisi vuonna 2008 hiukan yli 2,5 miljoonassa, mutta työtunnit jäivät nousukauden päättyessäkin 4,32 miljardiin. Näin siitä huolimatta, että väkiluku kasvoi kahdessa vuosikymmenessä 330 000 hengellä. Nyt työttömyys kasvaa ja työn määrä vähenee taas lujaa.
Kokousta johtanut toinen valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimes esitti työajan lyhentämisen rinnalle perustuloa, tarkoittaen vastikkeetonta ja tarpeesta riippumatonta kansalaispalkkaa. Sanoin, että vaikka yhteys ei ole ilmeinen, työajan lyhentäminen ja perustulo ovat toisilleen syvästi vastakkaisia talous- ja sosiaalipoliittisia hankkeita.
Kun luin Viikkolehdestä (30.11.) Anne Huotarin hyvän kirjoituksen perustulosta, asia palautui mieleen. Huotari kyselee, mistä perustulon kannattajat maksavat nyt eläkkeellä olevien ja tulevien sukupolvien eläkkeitä ja muita vastuita, jos veroton perustulo yleistyy. Eläkkeelle jäävät ovat aina maksaneet työssä ollessaan vain osan tulevista eläkkeistään. Suurin osa eläkkeistä ja vanhusten sairaanhoidon kustannuksista jää aina nuorempien maksettavaksi. Tätä sukupolvisopimusta ei voi eikä pidäkään muuttaa.
Huotari toteaa, että ”noin suuria vastuita ei pätkätöillä ja alle 1 500 euron liksoilla rahoiteta, puhumattakaan perustulosta.” Huotarikin kannattaa kuuden tunnin työpäivää.
Työajan lyhentäminen sisältää vahvan ajatuksen tuottavasta työstä toimeentulon ja kaikkien yhteiskunnallisten etuuksien lähteenä. Pyritään järkeistämään työntekoa ja vetämään sen piiriin mahdollisimman suuri osa työkykyisistä ihmisistä.
Perustulon kannatus lähtee kuvitteellisesta oikeudesta vastikkeettomiin etuisuuksiin. Ajatellaan, että tarvitsee tehdä vain sellaisia töitä kuin huvittaa.
Epäilen kuitenkin, että ”paskaduunien” tekijät eivät suostu vapaamatkustajia elättämään.
Siimes lienee luopunut silloisista mielipiteistään näiltäkin osin. Perustulon vaatijat ovat edelleen liikkeellä mm. prekariaatti -tunnuksen alla. Pätkätyöläisyys ei ole heille tarpeeksi hieno sana. Mutta sanoista viis, jos porukka järjestäytyy ja liittyy ammattiliittoihin ajamaan muiden rinnalla pätkätöiden ongelmien poistamista. Todellisuus näyttäytyy silloin juurevammassa valossa.
lehti 