Juha Jurvelius valitteli Keskustelua-palstalla (KU 2.2.), että vasemmistoa vaivaa tosikkomaisuus. Hän kertoi odottelevansa kehiin vasemmistopoliitikkoa, joka olisi mieluummin ryhdikäs hulivili kuin ryppyotsa, ja keräisi siinä sivussa populistisen kansanomaisesti työläisten ja keskiluokan äänet.
Luulen, että savonlinnalainen kaimani ei ole toiveineen yksin. Ensi hätään itse kukin voisi lähilukea Täällä Pohjantähden alla -trilogian, todetakseen, millaisella kielenkäytöllä vanhan työväenliikkeen edustajat ääniä keräsivät.
Tämä suomalainen ylimitoitettu vakavahenkisyys ei jäänyt huomaamatta Aleksis Kiveltäkään. Seitsemässä veljeksessä kerrotaan Tammiston Kyöstistä, joka ei koskaan naura eikä valehtele. Tämä on humoristin heitto vakavikkojen koulukunnan suuntaan, joiden hallussa oleva totuus on yksitotista tottelemista, kuuliaisuutta ja alistumista.
Miksi vain sitä, mikä on lausuttu ankaralla ja jännittyneellä äänellä, sanotaan korkeaksi ja arvokkaaksi, ihmetteli myös venäläisen byrokratian sisältäpäin nähnyt satiirikko Nikolai Gogol (1809–1852). Miksi naurun valtavaa voimaa ei haluta oikeasti kuulla vaan naurettavaa pidetään alhaisena? Gogol halusi tölväistä naurun avulla aikansa byrokraattien hellimää rajoittunutta moraalia.
Kirjailija Jean-Paul Sartre (1905–1980) piti tosikkomaisuutta petollisena ja näennäisenä ratkaisuna arvomaailmojen moninaisuuden keskellä. Tosikkomainen ihminen ottaa todesta väärät asiat ja jättää ottamatta huomioon oleelliset seikat tehdessään sivuasiasta pääasian. Näin hän taistelee oikean asian puolesta oikeaa asiaa vastaan.
Tosikko tyytyy olemaan passiivinen ja olematon pelinappula elämän suuressa virrassa. Tosikon mielestä arvot ovat ihmisistä irrallaan kuin puut, kivet ja madot. Tästä syntyy nuivan fariseusmoraalin haudanvakavuuden henki.
Fariseus-asenne tasapainoilee orjuuden ja vilpillisyyden välimaastossa uskaltamatta sopeutua alati muuttuvaan todellisuuteen ja ihmisten välisiin vaihtuviin suhteisiin. Sartren mukaan tosikkouden moraalille on ominaista yhteiskunnan rakenteisiin ja nykyiseen olemisen tilaan alistuminen.
Historioitsija Risto Alapuron mukaan suomalainen kulttuuri on symbolien ja merkitysten suhteen köyhää. Ranskan kielessä on tarjolla yhtä aikaa lukuisia tulkintasäännöstöjä. Kielen suhde ulkoiseen todellisuuteen onkin ranskan kielessä hyvin erilaista kuin suomen kielessä.
Suomalaisen suhde sanaan on paljon naiivimpi kuin ranskalaisen. Ranskalaisessa kirjallisuudessa valhe ja totuus asettuvat eri tavalla kuin suomalaisessa kirjallisuudessa, jossa kokemuksen ja sen kirjaamisen välinen suhde on kuin yhden suhde yhteen. Sana on vakava asia. Räkänokastakin mies tulee, muttei tyhjän naurajasta.
Vuonna 1641 kansleri Axel Oxenstierna virkkoi 30-vuotisen uskonsodan Westfalenin rauhanneuvotteluihin lähtevälle pojalleen Johanille: ”Tietäisitpä poikani, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”
Tähän asiantilaan lienee turha odottaa kovin nopeaa muutosta. Mutta sehän ei ole este vaan korkeintaan hidaste huumorin ystävien väliselle kanssakäymiselle, myös vasemmistossa, vaikka Stalin palkitsikin parhaat vitsit kuolemalla. Tosin Brecht varoitti: Se joka yhä nauraa, ei ole vielä kuullut huonoja uutisia!
Juha Drufva
Tampere
uutiskirje 
