Kansallisteatterin uutuus, maailmallakin kiitetystä ja moninkertaisesti palkitusta Pajtim Statovcin esikoisromaanista Kissani Jugoslavia tehty näytelmä ei aivan täytä siihen patoutuneita odotuksia. Tosin odotukset voivat olla ylimitoitettujakin.
Bekimin ja hänen albaaniperheensä tarina puhuvine kissoineen ja kuristajakäärmeineen ei ole mikään helppo haaste ohjaajalle. Eikä katsojalle, koska tarina on maagisen realismin ja absurdismin sävyttämä. Mutta toisaalta, juuri tarinan arvoitukset ovat sen suola. Ja tulkintahan on vapaa itse kullekin.
Johanna Freundlichin ohjaus vaalii maagisuutta, mutta antaa itseään etsivän Bekimin lopulta löytää valoon vievän tunnelin pään.
Kissani Jugoslaviassa riittää pohdittavaa.
Kissani Jugoslavia tapahtuu Suomessa ja Kosovossa. Kun Tito kuolee, Jugoslavian hajoamissodat alkavat. Bekimin perhe pakenee Suomeen.
Näytelmän keskiössä on homosuhteita harrastava Bekim, opiskelija, keskellä identiteettikriisiä. Kokoon kursittavaa on paljon. Homoseksuaalisuus, suhde isään ja perheeseen, suhde synnyinmaahan, suhde nykyiseen kotimaahan.
Bekimin tarinan rinnalla kulkee hänen äitinsä tarina. Se valottaa niitä valtavia kulttuurisia eroja, joiden kahleissa maahanmuuttajat elävät ja pyristelevät.
Kissan pauloissa
Ensimmäinen puoliaika Willensaunan lavalla hurahti vauhdikkaasti, kun siellä seikkaili vuoron perään Bekim ja Emine-äiti. Boakäärme oli Bekimin eräänlainen mielen takalauta. Sekä uhka että tuki. Ja sitten oli Ville Tiihosen esittämä kissa, johon Bekim tutustui homodiskossa. Tiihosen kissa varasti shown lavalle päästyään. Ja niin tuon röyhkeän kissan pitikin tehdä.
Toni Harjajärven herkkä, mutta samalla vahva Bekim, oli kissansa pauloissa lähes hengenmenoon asti. Miksi muuten kissa? Vastatkoon ken osaa. Kerrottakoon, että Kosovossa kissa on epäpuhdas eläin.
Aivan eri aikakaudessa ja maailmassa kulki Eminen tarina, jota Sari Puumalainen tulkitsi sävykkäästi. Eminen tarina on selviämistarina. Samalla se taustoittaa Bekimin tilannetta.
Väliajan jälkeen näytelmän tunnelma muuttui, synkkeni. Kerrontaan tuli enemmän realismia. Siirryttiin ikään kuin selittämään aiemmin nähtyä.
Petri Liskin esittämä isä, Bajram, oli mennyt rikki sodasta ja pakolaisuudesta. Hän ei kestänyt. Emine sopeutui uuteen kotimaahansa. Perheenjäsenet edustavat erilaisia selviämistapoja.
Monenlaista toivottomuutta
Kosovolaistaustainen Statovci on haastatteluissaan kieltäytynyt maahanmuuttajakirjailijan roolista. Hän ei hyväksy ajatusta, että ihminen olisi ikänsä kiinni syntymässään saamassaan kategoriassa. Hän viittaa etnisiin ryhmiin, uskontoon, sukupuoleen ja kulttuuriin.
Näytelmää tulee kuitenkin ihan pakosta katsoneeksi myös maahanmuuttajatarinana. Isä-Bajramin vieraantuminen lapsistaan, heidän kasvustaan, on traagista, kuten se kuilukin, joka helposti syntyy eri sukupolvien välille näissä perheissä. Lapset sulautuvat uuteen vaikka kipuilevatkin, vanhemmat jumiutuvat entiseen elämään, kykenemättä ylittämään kynnystä. Toivottomuutta on monenlaista.
Näytelmän loppumetreillä puidaan pitkään Bekimin ja Bajramin välejä. Ehkä siellä loppupuolella tarinan lento jo hiukan hiipuu. Pitkät ja synkät pohdinnat irrottavat katsojan näytelmän imusta. Lopun käänteissä näyttäisi siltä, että Bekimin käärme luo nahkansa, isä-Bajramin avulla.
Kissani Jugoslaviassa riittää pohdittavaa.
Kissani Jugoslavia. Kansallisteatterin Willensauna. Pajtim Statovcin romaanin pohjalta dramatisoinut Eva Buchwald. Ohjaus Johanna Freundlich. Rooleissa Toni Harjajärvi, Sari Puumalainen, Petri Liski ja Ville Tiihonen. Kantaesitys.
uutiskirje 