Olin sairaalassa 11 päivää. Minua kuljetettiin milloin sängyllä, milloin pyörätuolilla tutkimuksesta, toimenpiteestä tai kuvauksesta toiseen.
Suuri osa aikaa kului 2–4 hengen huoneessa. Hyvää juttuseuraa en pannut pahakseni. Edessäni oli monitori, josta seurasin epätahdissa olevaa pulssiani, vieressä televisio, jota en juuri jaksanut katsella.
Parasta kaikessa oli hyvä, ystävällinen ja osaava hoitohenkilökunta.
Mitä sama hoito maksaisi jossain Eiran hienostosairaalassa? Tai vaikka Amerikassa?
Sairaalaympäristössä on helppo havaita Suomen nopeasti toteutunut kansainvälistyminen. Niin lääkärikunnassa, hoitohenkilökunnassa kuin muissakin ammattiryhmissä näkyi kansallisuuksien kirjo.
Väistämättä tuli mieleen, kuinka vielä muutama vuosikymmen sitten surtiin, kun suomalaiset terveydenhuollon ammattilaiset –ymmärrettävästi – muuttivat leveämmän leivän perässä Ruotsiin, Norjaan ja ties minne. Nyt olemme muuttuneet saavaksi osapuoleksi. Hyvä meille!
Koko tekninen ympäristö leikkaussalissa, teho-osastolla, vuodeosastolla ja kaikkialla on ihmeitten maailma. Ilman minkäänlaista teknistä ymmärrystä on parempi, etten edes yritä kuvailla sitä.
Jonkun kuulin marisevan ruoasta. Eihän se kieltämättä mitään gourmetruokaa ollut, mutta ihan ravitsevaa ja hyvää. Suuri sairaalalaitos joutuu suunnittelemaan ruoat sopiviksi mahdollisimman monelle. Se väistämättä latistaa makujen maailmaa.
Katsellessani Meilahden kymmenennen kerroksen ikkunasta merelle aukeavaa maisemaa ajattelin, mistähän Helsingistä voisi saada vaikka vastaavanlaisen hotellihuoneen viidellä kympillä vuorokausi? Hoitoineen kaikkineen? Mitä sama hoito maksaisi jossain Eiran hienostosairaalassa? Tai vaikka Amerikassa?
Totesin hiljaa mielessäni, että olenpa taas saanut taas aimo summan ”veronpalautusta”. Tyytyväisenä sanoitin itselleni uusiksi vanhan virren, jota koulun aamuhartauksissa laulettiin kyllästymiseen asti: On aarre meillä verraton, se on julkinen terveydenhuolto!
Parhaat kiitokset Meilahden ja Peijaksen ammattilaisille!
Otto Favén
Vantaa
uutiskirje 
