Hallituksen tasa-arvo-ohjelma 2020–2023 (VN periaatepäätös 25.6.) voisi toimia ei vain Suomelle, vaan koko maailmalle mallina yhdenvertaisuudesta. Ohjelman ”intersektionaalinen näkökulma” on elinehto tiellä moniaiseen tasa-arvoon, ja siksi sitä tulisi harkita Suomen erääksi vientituotteeksi. Näkökulman avullahan tiedostamme syrjintää ylläpitävät rakenteet maailmassa, ei vähiten oman osuutemme niissä.
Kriitikkojen mukaan intersektionaalisuus näkee yksilöt ainoastaan sortoa aiheuttavien elementtien kimppuna ja siten entisestään korostaa syrjiviä tekijöitä. Mistä lähtien ihminen on kuitenkaan voitu määritellä kapean yksioikoisesti? Päinvastoin, intersektionaalisuus edelläkävijänä sallii yksilön määrittää itsensä omien, epätasa-arvoisten kokemustensa kautta.
Eivätkö esimerkiksi nepalilaisten asianmukaiset työolot suomalaisten isäntien tiloilla (PJS 18.6.) kuulu tasa-arvokysymyksiin? Ulkomaisen työvoiman räikeä hyväksikäyttöhän vasta järkytti maatamme korkeinta johtoa myöten (HS 5.7.). Tasa-arvon kärkimaaksi tähtäävälle valtiolle olisi luontevaa edistää eri valtioista väliaikaistöihin kutsuttujen yhdenveroisuutta, jakaen siten välillisesti tietoisuutta näiden lähtömaahan.
Soraäänet myös siitä, että koronapandemian riehuessa olisi akuutimpiakin asioita hoidettavana, ovat harhaanjohtavia.
Sen paremmin alttius kuin tartuntakaan eivät kohtele ihmisiä yhtäläisellä kaavalla. Intersektionaalisuus nimenomaan auttaa tunnistamaan ne biologis-lääketieteelliset sekä sosiaalis-yhteiskunnalliset rakenteet, jotka aiheuttavat viruksen epäyhdenvertaisen jakautumisen.
Tasa-arvon ykkösmaaksi pyrkivä Suomi ei voikaan sivuuttaa intersektionaalisen lähestymistavan soveltamista koko maapallolla. Sen lisäksi, että kotomaamme sisäiset sortorakenteet vähitellen murtuvat, puuttumalla juurisyihin maailmalla ehkäistään uusien syrjivien rakenteiden syntymistä ja päätymistä Pohjolaan.
Niklas Mikaelsson
Riika, Latvia
lehti 