Koronavirusepidemian aktivoiduttua uudelleen kesän jälkeen on julkisessa keskustelussa esiintynyt usein ajatus siitä, että ”talous” ja terveys ovat vastakkain pandemiaa koskevassa päätöksenteossa ja että Suomella ei ole enää varaa perustaa päätöksiä kansanterveyden lähtökohtiin.
Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti 29.8. ”Nyt pitää suojella työllisyyttä ja taloutta” -otsikoidussa pääkirjoituksessaan, että ”[k]un poliittiset päättäjät ja virkamiehet eri maissa linjaavat, miten viruksen toiseen aaltoon vastataan, he joutuvat valitsemaan talouden ja terveyden välillä”. Pääkirjoituksessa linjattiin, että nyt toisen aallon kohdalla ”marssijärjestys” on selvä: talous edellä pitää mennä. Hiukan samanlainen henki on ollut elinkeinoministeri Mika Lintilän puheissa. Hän on halunnut nostaa THL:n määrittelemän maakohtaisen koronaviruksen ilmaantuvuusrajan nykytasosta yli kolminkertaiseksi, jotta kielteisiltä talousvaikutuksilta voitaisiin välttyä.
On ylipäätään vaikea ymmärtää, mitä termillä ”talous” tässä keskustelussa tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Järkevämpää olisikin puhua ihmisten kokonaishyvinvoinnista, jossa yhtäältä terveys mutta toisaalta myös taloudellinen turvallisuus näyttelevät keskeistä roolia.
Talous vastaan terveys -puheenvuoroissa on kuitenkin vielä suurempia ongelmia. Tällaiset arviot nojaavat yleensä aina sellaiseen oletukseen, että työllisyys ja kokonaistuotanto ovat kärsineet ennen kaikkea valtioiden päättämistä rajoitustoimista.
Kuitenkin esimerkiksi Suomea selvästi höllemmän linjan rajoitustoimissa valinneessa Ruotsissa bruttokansantuote näyttäisi sukeltavan selvästi enemmän kuin täällä. Myös piittaamatonta koronapolitiikkaa ajaneessa Brasiliassa BKT laski vuoden toisella neljänneksellä yli 11 prosenttia vuodentakaiseen verrattuna. Yhdysvalloissa tilanne näyttää samansuuntaiselta.
Tietenkään emme tiedä, olisiko tiukempi rajoituslinja johtanut näissä maissa vielä huonompaan lopputulokseen, mutta ei laumasuojaliberalismi näytä missään ainakaan erityisen hyviä taloudellisia tuloksia saavuttaneen. Rajoitustoimia enemmän näyttää monessa maassa vaikuttaneen tartuntapelko: tautitilanteen ollessa paha ihmiset vähentävät kontaktejaan ja siten kulutustaan välttyäkseen infektiolta.
Tätä arviota tukee myös tuore Adam Sheridanin, Asger Lau Andersenin, Emil Toft Hansenin sekä Niels Johannesenin tutkimusartikkeli, jossa käsitellään rajoitustoimien vaikutusta talouteen Ruotsissa ja Tanskassa. Kirjoittajien tulos on selvä: negatiiviset taloudelliset vaikutukset selittyvät lähes yksinomaan itse epidemialla, ei poliittisesti päätetyillä rajoitustoimilla.
On jopa hyvin mahdollista, että rajoitustoimien purkaminen syventää koronan aiheuttamaa lamaa entisestään. Jos rajoitustoimien liian innokas purkaminen johtaa tartuntojen määrän voimakkaaseen kasvuun, saattaa yksityinen kysyntä taas laskea äkisti.
Koronaviruksen seuraukset tuotannolle ja työllisyydelle ovat musertavia. On kuitenkin turha kuvitella, että rajoitustoimien holtiton purkaminen tarjoaisi oikotien ulos koronalamasta.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja poliittisen talouden tutkija.
uutiskirje 
