Amerikkalainen näytelmäkirjallisuus kukoisti sodan jälkeen, erikoisesti 1950–60-luvuilla. Huippukauden kestävintä kärkeä on Edward Albeen (1928–2016) kirjoittama Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmä, joka sai ensi-illan syksyllä 1962 New Yorkissa. Kohu oli oitis valtava, ja vuoden 1966 filmatisointi tähtinään Richard Burton ja Elizabeth Taylor vielä moninkertaisti suosion.
Kahden pariskunnan säkenöivä draama on moderni klassikko, ja teos on nähty tuhansia kertoja kautta maailman.
Keskipolven ohjaaja Marika Vapaavuori (s. 1971) tuo Woolf-tulkintansa Tampereen Teatteriin. Frenckell-näyttämö on mitä soveliain estradi neljän ihmisen mittelölle, tilana kyllin intiimi muttei sentään mitään taskuteatterikokoa. Aviopari Martha (Ritva Jalonen) ja George (Esa Latva-Äijö) mahtuvat hyvin mellastamaan nuoremman parin Nickin (Kai Vaine) ja Honeyn (Linda Wiklund) kanssa.
Ainoaksi näyttämökuvaksi on Juho Lindström lavastanut akateemisen keskiluokan tyyliä tihkuvan olohuoneen – ja se riittää. Liikahdukset ja järähdykset realisoituvat ihmisten puheina ja reaktioina, eivät maiseman vaihdoksina.
Ulkoisesti niukkajuonista esitystä voi pitää yhtenä pitkänä näytöksenä, ryyppäjäisten jatkoina, jolloin käytöksen moitteettomat naamiot putoavat henkilöiden perimmäisten motiivien tieltä.
Muistettakoon samalla, että 1960-luvun USA:ssa sensaatioksi riitti pelkästään se, että hieno rouva esiintyy tukevasti juovuksissa ja muiden kuullen herjaa puolisoaan. Sikäli näytelmä on sidottu aikaan ja paikkaan, mutta ytimeltään se ei toki jää tällaisiin hätkähdyttämisiin.
Yön aikana kukin henkilö joutuu henkiseen ruumiinavaukseen tai valheenpaljastimeen – miksi sitä sitten nimittäisikään. Jokainen erehtyy paljastamaan itsestään jotakin kätkettyä, ja pian salaisuutta käyttää joku toinen hyväksi. Totuus, ainakin totuusleikki, on armoton. Ja lopputulos: kaikki ovat yhtä pieniä, yhtä haavoittuvaisia.
Jos jonkinlaista viestiä Woolfista etsii, sellaisia lienevät ihmisten uskalluksen puute, halu etsiä rakkautta ja kyvyttömyys rakastaa. Kaikki ovat juuttuneet paikoilleen, täyttävät vain odotusten mukaisia elämänroolejaan – ja sen vuoksi kärsivät.
Näytelmän viehätys pohjautuu paljolti kieleen, pureviin dialogeihin sekä hiljentyneempiin monologeihin. Varsinkin Marthan ja Georgen kesken sanat räiskyvät, heillä on jo vuosikymmenten kokemus ja taito toistensa kalvamisesta. Kumppanin mitätöinti on jalostettu taitolajiksi. Honeylla ja Nickillä on vielä matkaa samaan.
Ritva Jalonen on näkyvin osassaan karkeakielisenä, illuusiottomana Marthana. Hän vaihtaa otteensa nopeasti härskistä herkkään, kylmäsydämisestä miestennielijästä arkaan tyttölapseen. Jalonen yltää verrattoman monitaitoiseen suoritukseen.
Eivät muutkaan kalpene. Esa Latva-Äijö luo alkuun tohvelimaisesti alistuvan Georgen, mutta loppua kohden hänen laveampikin näyttelijäarsenaalinsa saa käyttöä. Nuorempana kaksikkona Kai Vaine ja Linda Wiklund eivät pääse samanlaisiin tehoihin, mutta kapeampia ovat myös heille kirjoitetut osat. Silti kelpo työtä heiltäkin.
Marika Vapaavuori ohjaa varmasti, ilman turhia näyttämökikkoja. Woolf on ennen muuta puhenäytelmä, ja Vapaavuori kunnioittaa tekstin keskeistä piirrettä. Näyttämöllistä liikettä ei ole enempää kuin tilanne vaatii. Suuriin uustulkintoihin ei rynnistetä, vaan kirjailija Edward Albeen ajatusten henkeä kunnioitetaan.
Reita Lounatvuoren suomennos modernisoi osin tekstiä, mutta maltillisesti. Jälki on hyvää nykysuomea.
Woolf on siinä määrin kestävää tekoa, että näytelmä on ilo nähdä aina uusina versioina. Tampereen teatteri-iltakin on täysipainoinen.
Sivuhuomiona vielä se, miten keskeiseksi olohuoneen elementiksi osoittautuu baaritiski. Drinkkejä tehdään erittäin tiuhaan, erilaisia viinoja kuluu saaveittain. Näytelmän nimeksi passaisikin hyvin Pelkoa ja inhoa Ginirannikolla.
Edward Albee: Kuka pelkää Virginia Woolfia? Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö. Ohjaus Marika Vapaavuori. Suomennos Reita Lounatvuori. Rooleissa Ritva Jalonen, Esa Latva-Äijö, Kai Vaine ja Linda Wiklund.
lehti 