Annette Hess tarjoaa lukijalle erilaisen näkökulman toisen maailmansodan tapahtumien kollektiiviseen unohtamiseen pyrkivään maahan. Saksassa vallitsi vaikenemisen kulttuuri. Häviäjävaltiossa haluttiin yleisesti ajatella, että Nürnbergissa vuonna 1946 järjestetty oikeudenkäynti tarkoitti sodan olevan loppuunkäsitelty.
Se kauhein oli kuitenkin käsittelemättä. Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri, leiri, jolla sai surmansa 1,1 miljoonaa ihmistä, enemmistö juutalaisia.
Vuonna 1963, 18 vuotta sodan päättymisen jälkeen käynnistyikin Frankfurtissa oikeudenkäyntien sarja, jossa syytettyinä oli tuolla tuhoamisleirillä murhiin ja kidutuksiin osallistuneita keski- ja alemman tason sotilaita ja virkailijoita. Franfurtin oikeudenkäynnit olivat laajimmat ja eniten julkisuutta saaneet oikeudenkäynnit, joita holokaustista käytiin.
Auschwitz-oikeudenkäynnit paljastivat, miten Saksan sodanjälkeinen sukupolvi eli kollektiivisessa tietämättömyydessä, mutta se kertoo myös maassa vallinneesta tietoisesta vaikenemisesta, tapahtuneen poispyyhinnästä. Oikeudenkäynnissä kuullut todistajanlausunnot herättivät saksalaisissa kauhistusta ja ikäviä muistoja, mutta ne herättivät myös suoranaista vihaa.
Annette Hess kirjoittaa tuosta oikeudenkäynnistä ja maansa rakentamiseen hallinnon yllyttämänä keskittyneessä kansassa tapahtuvasta pyrkimyksestä sodan tapahtumien kollektiiviseen unohtamiseen.
Kirja kertoo keinoista ja tavoista – ja seurauksista, kun vallitsevana ollut vaikeneminen ja unohtaminen ”säröilee”. Kaikkihan eivät unohtaneet. Hess kirjoittaa myös siitä, millaisin perustein ihmiset unohtamistaan (itselleenkin) selittivät, miten he kansanosan tuhoamisesta tietoisina pystyivät elämään. Hän kertoo myös mitä tapahtui, kun kaikki kamaluus alkoi avautua.
Hess on hyödyntänyt tässä fakta/fiktio-romaanissaan oikeudenkäynnin pöytäkirjoja ja todistajanlausuntoja. Mutta näkökulmansa oikeudenkäyntiin ei ole sen enempää tuomarin, syyttäjän, kuin syytettyjenkään. Näkijänä ja ennen kaikkea kokijana hänellä on oikeudenkäyntiin puolan kielen tulkiksi aivan muunlaisista tehtävistä yllättäen joutuva 24-vuotias Ewa Bruhns. Hän lukeutuu heihin, joilla ei ollut mitään käsitystä Kolmannen valtakunnan synkästä historiasta. Hänelle tärkeintä oli saada selvyys siitä aikooko sulhasmies ollenkaan kosia, tai miten perheen yllpitämässä ravintola menestyi, kunnes…
Vasta oikeussalissa päähenkilölle selviää, että hänet oli kutsuttu tulkiksi oikeudenkäyntiin, jossa käsiteltiin sotarikoksia. Sitä järkyttyneemmäksi hän istuntojen kuluessa tulee. Hän joutuu niiden edetessä kohtaamaan monien muiden lailla maansa julman menneisyyden ja juutalaisten kansanmurhan.
Tämä ei tapahdu vaikutuksetta ja Ewan ”silmien avautumista” kuvatessaan kirjailija käyttää kautta tarinan muistojen tietä, niitä Ewalle (ja siis lukijallekin) vasta kirjan loppulehdillä avaten. Hess toimii tässä kuin dekkaria kirjoittaisi.
Miten kaikki tuollainen on ollut mahdollista? Kuka on syyllinen? Onko anteeksianto mahdollista? Syyllisyyden tunto on ahdistuksen aiheista painavin, Ewallekin. Monen muun tavoin Ewakin sai todeta, että tuo menneisyys, Auschwitzkin, kosketti läheisen elämää. Siis Ewankin.
Ettei unohtuisi, vielä muistutus romaanin monitasoisuudesta. Se ei suinkaan ole pelkästään kuvausta oikeudenkäynnin vaiheista ja siihen suhtautumisesta. Se on myös ajankohdan henkistä ilmapiiriä kuvaava rakkaus- ja perheromaani ja vieläpä Auschwitz kumpaankin sitoen.
Annette Hess: Tulkki WSOY 2020, 360s.
uutiskirje 
