Valtiovarainministeriö julkaisi viime viikolla tulevaisuuden talouskasvua käsittelevän raportin. Keskustelu kääntyi itse raportin sisällöstä nopeasti siihen, että siinä käsiteltiin ilmastokriisiä erittäin vähän. Mistä tämä kertoo, Sosten pääekonomisti Jussi Ahokas?
Tämä kertoo ilmiöstä, joka on itsellekin ekonomistina tullut tutuksi viime vuosina. Ihmiset ovat alkaneet suhtautua aiempaa kriittisemmin talouskasvuun ekologisen kriisin myötä. Kun taloustieteilijät tai muut talouspuhujat yhä korostavat puheenvuoroissaan kasvun tärkeyttä kerta toisensa jälkeen, alkaa se vähitellen herättää ihmisissä kysymyksiä ja jopa närää: ettekö ole lainkaan kiinnostuneita esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai luontokadosta?
Tietysti onkin hyvä kysymys, miten on mahdollista, että vuonna 2021 julkaistu tulevaisuuden kasvun mahdollisuuksia pohtiva raportti ei keskity pelkästään tähän kysymykseen. Jos materiaalisen tuotannon ja energiankäytön rakenteita ei saada tulevina vuosina muuttumaan vauhdilla, pitkän tähtäimen kasvun edellytykset varmasti heikkenevät oleellisesti. Ihan siksi, että ilmastokriisiä ei enää voida pysäyttää ja arvaamattomat ekologiset sekä yhteiskunnalliset prosessit lähtevät kiihtyvästi liikkeelle.
”Kansalaisyhteiskuntakin on hereillä.”
Ehkä vastaus on se, että monet talouspuhujat edelleen uskovat ilmastonmuutoksen osalta teknologisen kehityksen mahdollistamaan kepeään siirtymään, missä kaikki sopeutuminen tapahtuu ilman kitkoja ja nyrjähdyksiä. Tällöin ilmastonmuutos ja ekologinen kriisi laajemmin voidaan vain ottaa vastaan yhtenä tärkeänä kysymyksenä muiden joukossa. Ei siis ajatella, että nykyinen suunta olisi kohtalokas ihmiskunnalle.
VM:n mukaan Suomen kestävyysvaje rajoittaa julkisen vallan kykyä torjua ilmastokriisiä. Miten tätä tulisi tulkita?
Tämä on kieltämättä mielenkiintoinen kysymys. Olen törmännyt vastaavaan argumenttiin aiemminkin. Ilmeisesti ajatus on se, että valtioiden rahoitusrajoitteet ovat yhtä pitäviä kuin ekologiset rajoitteet. Ja sitten niin, että jos julkista taloutta ei saada lähivuosina tasapainotettua, syntyy taloudellinen kriisi, joka estää ilmastotoimien toteuttamisen syystä tai toisesta. Eli ehkä tässä juuri julkisen talouden kestävyys halutaan nostaa yhtä tärkeäksi tavoitteeksi ekologisen kestävyyden kanssa.
Mutta onko tämä todella näin? Koronakriisi osoitti, että tarvittaessa julkista taloutta voidaan käyttää melkoisena vipuna talouden kannattelussa. Miksei vastaavasti voitaisi toimia myös ekologisen kriisin torjunnan mahdollistamiseksi. Toki meillä on edelleen resurssirajoite siinä, kuinka paljon työvoimaa on tarjolla ja millaista teknologiaa on tarjolla, mutta näiden käytön ohjailussa julkisen talouden välinein rajoitteet ovat paljon ymmärrettyä vähäisemmät. Näyttää siltä, että ainakin Joe Bidenin hallinto Yhdysvalloissa on alkanut ajatella näin.
Palataan vielä tuohon raporttiin. Helsingin Sanomat kritisoi sen päätelmiä, jos ei nyt voimakkaasti, ainakin melko tiukasti. Näemmekö murtumia siinä kuuluisassa hegemoniassa, kun valtiovarainministeriön raportti joutuu kritiikin kohteeksi? Vai onko lopulta kyse vain hyvästä journalismista?
Tietysti ajassa, jossa yhteiskunnalliset haasteet ja muutokset ovat suuria, myös vakiintuneita instituutioita ja niiden valtaa koetellaan. Näkisin, että tämä koskee myös valtiovarainministeriötä ja ehkä nostamasi esimerkki on juuri hyvä empiirinen todiste siitä.
Ylipäätään kovin pitkään ministeriöt tai muutkaan tahot eivät voi tässä ajassa jatkaa vanhojen toistelemista, vaan kyllä ilmastokriisi ja muut yhteiskunnalliset haasteet pitää siellä ottaa paljon nykyistä vakavammin huomioon tulevina vuosina. Ilman sitä hegemonia, jos sellaista on, ainakin murenee.
Tuskin aktivistitoimittajat jäävät jatkossa yhteen tai kahteen. Kansalaisyhteiskuntakin on hereillä.
Ilmastokriisi yhdistettynä kuudenteen sukupuuttoaaltoon, vesistöjen pilaantumiseen ja maaperän tuhoutumiseen on tekemässä Maasta elinkelvotonta paikkaa nopeaa vauhtia. Kikkaillaan vähän: otetaan teesi, että markkinat kyllä ratkaisevat tämän kriisin. Sitten otamme antiteesin, että tarvitsemme tavallaan sotataloutta, jotta voimme mobilisoida tarpeeksi varoja kriisin torjumiseksi. Millaisen synteesin lopulta saamme?
Varmaan kaikki ymmärtävät, että mikään laissez faire -tyylinen markkinatalous ei ratkaise tätä ongelmaa ja jos joku on sellaiseen siirtymistä jossain ratkaisuna esittänyt, ei ole ihan asian päällä. Esimerkiksi ekonomistit eivät esitä tällaista, vaan vaativat ilmastonmuutoksen torjumiseksi kautta linjan erittäin radikaaleja toimenpiteitä. Mutta kuitenkin niin, että markkinamekanismia hyödynnetään ilmastotoimien toimeenpanossa mahdollisimman laajasti. Itse pitäisin tällaista näkökulmaa enemmän markkinasosialistisena, kuin markkinaehtoisena ratkaisuna ilmastokriisiin tai ekologiseen kriisiin laajemmin.
Sotatalousajatus varmaankin sitten lähtee siitä, että ilmastotoimet pitää saada liikkeelle todella nopeasti ja esitetyt markkinamekanistiset ratkaisut ovat lopulta liian hitaita. Silloin julkisen vallan pitää ottaa ohjat vahvemmin omiin käsiin. Lisätä säätelyä, sääntelyä, investointeja ja suoria kieltoja.
Tällä hetkellä sotatalousajattelulle ei varmasti ole kovin laajaa kannatusta, mutta jos ilmastonmuutos etenee vielä tämän vuosikymmenen eikä tarvittavia päästövähennyksiä saada aikaan, 2030-luvulla sotatalousajattelu voi lyödä helpostikin läpi. Silloin kaikki munat laitetaan ilmastonmuutoksen torjunnassa samaan koriin.
Vasemmistoliiton kansanedustaja Mai Kivelä sanoi KU:n haastattelussa, että optimismia tuo se, että tätä kriisiä voi torjua politiikalla. Mikä tuo pääekonomistille optimismia?
Tuo on kyllä hyvä pointti. Wellbeing Economy Alliancen Katherine Trebeck on sanonut vähän samalla tavalla: nykyinen talousmallimme on suunniteltu ja onnemme on, että voimme suunnitella myös sille vaihtoehdon. Mutta Kivelän näkemys on raadollisempi siinä mielessä, että se mainitsee politiikan.
Ymmärrän itse politiikan valtakamppailuna, en yhteisten asioiden hoitamisena, jolloin torjumisen sijaan voidaan ihan hyvin saada kriisin kiihdyttämistäkin aikaiseksi, jos valtasuhteet sellaisiksi muodostuvat. Juuri ilmastotoimien moniulotteinen poliittisuus on se kysymys, joka meidän tulisi kohdata ja ymmärtää. Poliittisen konsensuksen löytyminen tarvittavien toimien toteuttamiseksi ei ole itsestäänselvyys, eivätkä sellaista kaikki tosiaankaan halua.
Ehkä optimismia pääekonomistille tuo se tunne, että koko ajan suurempi osa ihmisistä haluaa.
Lue lisää:
uutiskirje 
