Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö. Steven Sater: Spring Awakening. Musiikki: Duncan Sheik. Ohjaus: Neil Hardwick. Lavastus: Jyrki Seppä. Koreografia: Harri Kuorelahti. Valot: Antti Rehtijärvi. Puvut: Maija Pekkanen. Rooleissa muun muassa: Sara Melleri, Jarkko Tamminen, Petrus Kähkönen, Mariko Pajalahti, Kaisa Leppänen, Raili Ruutu, Elina Pirinen, Teemu Mustonen, Samuel Harjanne, Antti Lang, Kalle Lindroth, Jari Pehkonen, Leena Rapola.
Spring Awakening kulkee ainakin kahdessa tasossa. Ensimmäinen taso on itse näytelmässä, joka teemojensa puolesta ei ole mitään kevyttä katsottavaa. Toinen taso löytyy musiikista, joka paikoitellen elää aivan omaa elämäänsä.
Tuskallinen
nuoruus
Nuoruutta ja sen tuskaa käsittelevä näytelmä ei esitä kovinkaan valoisaa tulevaisuutta hahmoilleen. Aikuisten maailmassa ja aikuisten ehdoilla pärjääminen ei ole nuorille helppoa. Liian monelta taholta puristettuna valinnanvara alkaa ainakin ajatuksen tasolla kadota.
Nuoruus, rakkaus,itsemurha, abortti, insesti, riittämättömyys, homoseksuaalisuus ja aikuisten pakkovalta ei toki anna aihettakaan liiemmin ilottelulle.
Frank Wedekindin vuonna 1891 kirjoittamaan näytelmään Frühlings Erwachen (Kevään herääminen) perustuva näytelmä ei ole teemoiltaan mitenkään vanhentunut. Sitä vastoin oma tapamme suhtautua asioihin on muuttunut hyvinkin voimakkaasti.
Spring Awakening kerää näyttämölle suhteellisen suuren joukon nuoria, mutta varsinaisesti näytelmä rakentuu kolmen henkilön elämän ympärille. Sara Melleri on Wendla Bergman, nuori tyttö, joka rakastuu Jarkko Tammisen esittämään älykköön, Melchior Gaboriin. Kolmas hyvin keskeinen hahmo on Petrus Kähkösen esittämä Moritz Stiefel.
Mellerin ja Tammisen välinen kemia toimii hyvin. Sara Melleri on varma näyttelijä, joka kykenee selviytymään hyvinkin erilaisista rooleista. Tästä johtuen hänen tasainen suorituksensa ei yllätä yhtään. Yllätyksen tarjoaakin Jarkko Tammisen lauluääni, jota harvemmin on kuultu näin laajasti. Kaikkeen aikaisempaan verraten miehen ääni on yllättävän vahva ja syvä.
Spring Awakeningin keskittynein ja kokonaisvaltaisin esiintyjä kuitenkin on Petrus Kähkönen, joka on ehdottomasti Moritz eikä esiintyjä. Kähkönen hoitaa loistavan näyttelemisensä ohella myös laulamisen todella mallikkaasti ja hyvin vaivattoman oloisesti.
Mariko Pajalahden ja Kalle Lindrothin roolit itsessään ovat sangen pienet, mutta äänimateriaalin tuottajina molemmat ovat oivia. Etenkin Pajalahden matalan käheä ja voimakas ääni tukee musiikkia hienosti.
Rajua
herkästi
Neil Hardwickin ohjauksessa hyvinkin rajut ja repivät teemat kääntyvät pehmeästi näyttämölle. Mikään kohumusikaali Spring Awakening ei ainakaan toteutuksensa suhteen ole.
Suomessa ei erityisemmin ole musikaaliperinnettä ja tämä näkyy myös Spring Awakeningissakin. Tietynlainen heittäytymisen rohkeus ja mahtipontisuus puuttuvat näytelmästä. Nuoret näyttelijät varmasti tekevät parhaansa, mutta oma kulttuurimme tuntuu tukahduttavan suurimman uskalluksen.
Poikkeuksen tähän tuottaa kappale Vittuilkaa vaan, joka suorastaan räjäyttää sekä lavan, että katsomon. Kappaleen perusteella voikin olettaa, että potentiaalia löytyy, kunhan uskallus nousee samalle tasolle.
Myös näytelmän lavasteet seuraavat herkkää linjaa. Jyrki Seppä on luonut massiiviset ja näyttävät raamit esiintymislavalle, mutta itse esiintymistila on jätetty hyvinkin pelkistetyksi. Monin paikoin lavasteet alleviivaavat tapahtumien kulkua.
Pientä roolia eivät esitä myöskään valot, joiden avulla muun muassa varsinainen musikaali on erotettu alla kulkevasta näytelmästä. Antti Rehtijärvi onkin toteuttanut moni-ilmeisen valoshow’n, joka muuttaa välillä näytelmän rock-konsertiksi.
Kaksi ja puolituntinen näytelmä on niin hyvin rakennettu, että aika ei tunnu lainkaan niin pitkältä. Ensi-illassa oli havaittavissa jännitystä, joka kuului toisinaan näyttelijöiden äänistä. Tämä toivottavastu korjaantuu muutaman esityksen myötä.
lehti 