Vanha isäni melkein pakkoluovutti minulle punakantisen teoksen. Se käsittelee Tammelan kaupunginosaa Tampereella.
Kuvat entisestä lapsuudenympäristöstä puhuttavat. Niiden kanssa on mukava elää. Samalla tulee katsoneeksi, mistä minä olen.
Kirjassa on aika vähän sivuttu jääkiekkoa. Mutta se oli se aika merkittävä juttu. Itsekin istuin lumipöykyssä tumppua imeskellen. Se maistui hielle ja villalle.
Lumi melkein lämmitti. Oli pelattu sen verran.
Ei me mihinkään seuraan kuuluttu. Meillä oli oma joukkue, Voimantalon Montreaali.
Kivitalon killit ottivat mittaa Tammelantorin alapään puutalojen joukkuetta vastaan. Se alkoi siitä, että heitettiin maila vastustajalle. Pesäpallosääntöjen mukaan se puoli sai aloittaa, joka sai mailasta viimeisen otteen. Ratkaisuun oltiin päädytty, koska kiekkoa jäähän heittävää tuomaria ei ollut.
Sääntö oli se, että mailalla ei saa kampata. Mutta lähikosketukset tuottivat hankaluuksia.
Harvoin kuitenkin verta jäälle valui. Ja useimmiten sekin tuli harmittomasti nenästä.
Tuomarin puuttuminen johti muihinkin ongelmiin. Peli päättyi usein lyöminkeihin. Mailalla ei saanut lyödä, mutta muuten nujakoitiin. Mikä maaliero nyt, se on myös lopputulos. Erottiin kavereina.
Mailojen kanssa oli siinä mielessä hankalaa, että kotoa ei kustannettu kuin yksi peliväline talvea kohden. Yleensä siitä lähti lapa jossakin vaiheessa.
Mentiin kellariin. Varaosina myytiin irtolapoja, jotka liitettiin vanhaan varteen. Viilapenkissä varteen tehtiin uusi liitossauma.
Harmiksi nousi se, että joka korjauksen jälkeen maila lyheni. Matalana pelaaville hieman naureskeltiin.
Äiti kysyi joskus viipymisiämme. Vastauksena oli, että me ammuskeltiin. Jäimme jalkasiltaan lämmimään tyhjään maaliin.
Oli saatava koho lämmillä tai koholla. Rannevippausta ei suoran lavan aikaan vielä tunnettu.
Kun kiekko lähti muutaman sentin päästä lavan kärjestä, se nousi. Sen jälkeen lähdettiin kotio.
Nyt puhutaan lätkästä. Mikä se on, kiekko vai maila? Kärpäslätkän tiedän. Mutta kiekkoa pelataan.
Lämäri on lällyilyä, kun lämmitään.
lehti 