Kun Suomessa on ryhdytty suuren ääneen puhumaan työvoimapulasta, se on ennakoinut joukkotyöttömyyttä. Tämä on toistunut melko säännöllisin väliajoin toisen maailmansodan jälkeen.
Edellisen kriisin ratkaisu 1990-luvulla vaati vielä sen, että palkkatulon osuus tuotannon arvonlisäyksestä pudotettiin historiallisen alas. Näin kansantaloudesta irrotetut rahat investoitiin suurelta osin ulkomaille. Suomen kehitys pysähtyi.
Tieteeseen ja tekniikkaan pohjautuva työelämän kehitys on johtanut siihen, että työn tuottavuuden paraneminen johtaa lopputuotetyöpaikkojen häviämiseen nopeammin kuin uusien tuotteiden markkinoiden kautta ehditään synnyttää uusia työpaikkoja.
Koulutetun työvoiman tuotantokustannukset ovat huomattavan suuret. On vain ajan kysymys, että esimerkiksi Kiina ja Intia tuottavat huomattavasti halvempia ja paremmin koulutettuja työntekijöitä kuin länsimaissa. Tämä tarkoittaa, että ei vain perusteollisuuden vaan myös tietoteollisuuden mahdollisuudet tuottavaan työhön heikkenevät olennaisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Tähän asti on selvitty sillä, että valtioiden keskuspankit ovat luoneet rahaa tyhjästä sitä vastaan, että velat maksetaan tulevaisuudessa: meidän itse kunkin työ on pantattu etukäteen vuosikausiksi ellei vuosikymmeniksi. Tällä rahalla ei ole kuitenkaan mitään muuta vastinetta kuin luottamus.
Viime kädessä kysymys on tietysti Yhdysvaltain dollarista ja sen takana lymyävästä sotilasteollisesta kompleksista. Sen tilalle pitäisi luoda sosiaalisesti kestävä tieto- ja ympäristöteollisuus. Tähän ei vielä uskota.
Yksityistetyt voittopääomat odottavat nyt tileillä sitä, että tulevaisuuden usko palautuu. Tämä kuitenkin edellyttää, että aiemmin tehdyt mittavat tappiot yhteisvastuullistetaan, taas kerran.
Suomen ja Euroopan selviämistaistelu kiteytyy yhteen sanaan: innovaatiopolitiikka. Innovaatiot synnyttävät uusia tuotteita ja markkinoita, siis lisäävät työtä ja työpaikkoja. Innovaatiot myös lisäävät tuottavuutta ja siis vähentävät työtä ja työpaikkoja. Innovaatiokierre on loputon ja kiihtyvä. Panostusten suuruus suhteessa innovaatioihin nousee: jatkuviin innovaatioihin kykenevä työvoima ja yhteisö vaatii pitkän koulutuksen ja kypsymisen sekä perustaltaan vakaan ympäristön. Tässä meillä on siis ristiriita.
Innovaatiopolitiikan onnistuminen edellyttää perusturvaa vaikka se tuhoaa turvaa tuottavia sosiaalisia rakenteita. On siis rakennettava uusi perusturvajärjestelmä.
Mikä on tällä hetkellä suurin yhteiskunnallista turvattomuutta aiheuttava tilanne? Työttömyys.
Työttömyys on teollisen yhteiskunnan jäänne. Kuka sitä yhä tarvitsee? Vain jo menneen teollisen yhteiskunnan instituutiot ja sen poliittinen ilmentymä, konsensuspolitiikka.
Konsensuspolitiikan talouspoliittinen perusta ordoliberalismi – uusliberalismin saksalainen haara – menetti asemansa jo 1980-luvun lopulla. Tässä opissa työttömyys on talouspoliittisen säätelyn yksi kohde. Yhteiskunnallisen tasapainon määrittely oli kolmen kauppa: keskuspankki (rahapolitiikka), valtiovalta (finanssipolitiikka) ja työmarkkinaosapuolet (makrotalous).
Kaikilta osapuolilta on aikoja sitten karannut käsistä hevonen, jolla ratsastaa.
Konsensuspolitiikalle ei ole kehitetty uutta talouspoliittista perustaa. Se makaa nyt tyhjän päällä. Niinpä taloudellisen liberalismin toinen, anglo-amerikkalainen haara, on saanut yliotteen: tasapaino syntyy markkinoiden kautta.
Jotta konsensuspolitiikka voisi hankkia itselleen takaisin edistyksellisen roolinsa sen tulisi avata – eikä sulkea – keskustelu uusista tulomuodoista: työ-, opinto- ja perustulon suhteista.
Niinpä kysymys työttömyydestä on – periaatteessa – äärimmäisen yksinkertainen: mikä on verotuksellisesti ja sosiaalipoliittisesti käypä suhde työ-, opinto- ja perustulon välillä?
Muuttakaamme siis työttömyysvakuutus opintovakuutukseksi. Työsopimukseen tulisi aina liittyä oppisopimus. Vastakkain ei olisi työnantajan edellyttämä jousto ja työntekijän vaatima turvallisuus. Yhteisen lähtökohdan muodostaisivat työn tuottavuuden parantaminen ja työntekijän kehitystahto. Työn vaihtoehto on opiskelu, ei työttömyys. Ja työhön kuuluu aina myös opiskelun mahdollisuus ja toive.
Tämä merkitsee – tietysti – varantojen keräämistä todellisen aikuisopintojärjestelmän synnyttämiseksi.
Mutta olisiko prosentti tai pari kansantuotteesta liikaa pyydetty tähän tarkoitukseen? Minusta ei.
lehti 