Lamat ja tavat selviytyä niistä sisältävät yksilöllisiä, kansallisia ja kansainvälisiä piirteitä. 30-luvun lamasta selviytyäkseen Hitler rakensi paketin, joka sisälsi julkisten menojen kasvua: moottoriteihin, sotilasmenojen suhteelliseen osuuteen ja julkiseen rakentamiseen panostettiin. Tästä ohjelmasta on jälkeenpäin sanottu, että se oli keynesiläisyyttä ennen Keynesiä, mikä lienee jossain mitassa totta.
Totta on kuitenkin myös se, että se piti sisällään samat ”totuudet” kuin Vanhanen–Katainen–Häkämies-ketjun aivoitukset. Hitlerin julkinen kulutus saavutti kliimaksinsa sodassa, tiet ja kalusto olivat kunnossa siirtyä valtakunnan rajojen ulkopuolelle ja – onneksi – takaisin.
Vanhasen hitleristinen malli sisältää saman teoreettisen perusajatuksen tukea suurtuotantoa, raskasta teollisuutta. Tämä malli ei kuitenkaan pidä sisällään sitä keynesiläistä perusajatusta, että vain yksilöiden tarpeisiin perustuva kulutus voi synnyttää markkinatalouden edellytyksen, ilman tukia toimivan tuotannon.
Hallituksen elvytyspaketti tukee näkyvästi tuotantoa, mutta todellisuudessa se tukee sijoittajia ja sijoitusten tuottoa, mikä ei ole sama asia kuin tukea tuotantoa, puhumattakaan kulutuksesta. Elvytysmalli ylläpitää sijoitusrahan (joutavan rahan) hiljalleen rapistuvia tuotto-odotuksia. Tuotanto ja kulutus eivät ole riippuvaisia tästä rahasta, josta maailman mitassa on jo hävinnyt yli kolmannes, mutta tuotannosta alle viisi prosenttia. Maailmatalous sopeutuu alhaisempaan reaaliomaisuutta ilmaisevaan numeroarvoon.
Keynesiläisyys synnytti köyhälistöstä keskiluokan niin sanotuissa perinteisissä teollisuusmaissa. Lipposen–Vanhasen opit tuotannon tukineen (sijoittajien tukineen) ovat synnyttäneet uusköyhien luokan, keskiluokka on taantunut, ay-liike on hyväksynyt ”veronkevennykset” reaaliansioiden ylläpitäjinä. Tulojen uusjako verotuksen kautta ei toimi kansalaisten kulutuskykyä ylläpitävänä elementtinä. Todellinen, kestävä elvytys edellyttää ”sosiaalipakettien” paluuta tulonjakoneuvotteluihin.
uutiskirje 
