Kekkonen neuvostojohdon auktoriteettina
Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmiodraama.Kekkonen–Brezhnev–Kosygin 1960-1980. Ajatus Kirjat, 597 sivua.
Valtiotieteen tohtori Esa Seppäsen nyt ilmestynyt kirja Idänsuhteiden kolmiodraama perustuu keväällä hyväksyttiin väitöskirjaan. Draaman henkilöt ovat Suomen presidentti Urho Kekkonen ja neuvostojohtajat Leonid Brezhnev ja Aleksei Kosygin.
Seppäsen edellinen kirja Miekkailija vastaan Tulivuori (2004) käsitteli Kekkosen ja Nikita Hrustshevin kanssakäymistä vuosina 1955 – 1964. Yhdessä nämä kaksi teosta muodostavat Seppäsen viisivuotisen tutkimusprojektin Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden hoitamisesta henkilötasolla Kekkosen presidenttikaudella.
Suomessa ei liene toista tutkijaa, jolle tällainen aihe olisi sopinut niin hyvin kuin Seppäselle, joka everstiluutnanttina toimi Kekkosen adjutanttina vuosina 1069 – 1971. Sen jälkeen hän oli liike-elämän palveluksessa asuen Moskovassa yhdentoista vuoden ajan.
Seppänen osaa myös erinomaisesti venäjänkieltä ja hänellä on ollut hyvät suhteet lukuisiin korkean tason neuvostoliittolaisiin vaikuttajiin, joiden haastattelut muodostavat perustaa tutkimukselle. Seppänen on perehtynyt myös laajaan Venäjällä ilmestyneeseen kirjallisuuteen, jossa mm. muistelmien muodossa kerrotaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden hoidosta korkeimmalla tasolla.
Esa Seppäsen kirja tarjoaakin tapahtumien perusteellista ja monitahoista tarkastelua sekä vauhdikasta lukemista. Hän ei mullista Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden historiaa, mutta tuo siihen runsaasti väriä ja uutta tietoa.
Seppänen todistelee myös Sylvi Kekkosen päiväkirjaa lainaillen, että Kekkonen valmistautui luopumaan presidentin virasta syksyllä 1971. Muuttoa Tamminiemestä Orimattilaan valmisteltiin jo.
Itsekehua ja
pomon ylistys
Mihinkään uusiin venäläisiin arkistoihin Seppänen ei ole päässyt tutustumaan. Uutta hänen kirjassaan onkin erityisesti lähestymistapa; johtavien toimijoiden henkilösuhteiden selvittäminen ja asioiden tarkastelu myös inhimillisestä näkökulmasta. Seppänen korostaa Kekkosen ja neuvostojohtajien käymien epävirallisten keskustelujen merkitystä.
Kekkosen virheenä näissä asioissa Seppänen pitää vain sitä, että hänellä ei aina ollut suomalaista tulkkia mukanaan keskusteluissa, vaan tulkkaus saattoi tapahtui pelkästään Kremlin tulkkien avulla. Usein tulkkina toimi hyvin suomea puhuva Vladimir Stepanov, joka toimi Helsingissä ensin KGB:n residenttinä ja sitten vielä suurlähettiläänä.
Näistä huipputason intiimeistä keskusteluista ei tehty virallisia asiakirjoja, jotka löytyisivät suomalaisista arkistoista, mutta Kekkonen teki toki omat muistiinpanonsa.
Seppänen ei halua erityisesti korostaa kaikkien virallisten asiakirjojen antia tutkijalle. Neuvostoliittolaisen asiakirjan tekijällä oli kaksi päätarkoitusta, joista ensimmäinen oli oman arvon korostaminen. Toinen välttämätön asia oli esimiehen kehuminen, Seppänen virnuilee.
Brezhnev ei ollut
Kekkosen makuun
Hyvän ystävänsä Hrustshevin syrjäyttämisen jälkeen Kekkonen masentui hetkeksi, mutta alkoi sitten määrätietoisesti rakentaa tärkeiksi katsomiaan henkilökohtaisia suhteita uuteen neuvostojohtoon. ”Suuren asiansa” ajamisessa eli Karjalan palauttamisessa Kekkonen oli jo päässyt melko pitkälle Hrustshevin kanssa.
Hrustshev oli pariinkin otteeseen myöntänyt, että Neuvostoliitto oli ryöstänyt Suomelta Karjalan, maan vilja-aitan. Leonid Brezhnev teki Kekkoseen heti kehnon vaikutuksen ja Nikolai Bodgornyi ei juuri Brezhnevistä eronnut. Mutta kolmas johtotroikan jäsen Aleksei Kosygin oli toista maata.
”Suuren asian” edistämisen kannalta ongelmana oli vain se, että Kosygin oli leningradilainen ja hän oli Leningradin piirityksen aikana toiminut kaupungin evakuointipäällikkönä. Kekkoselle oli myös sanottu Moskovassa, että Kosyginilla on vihamielinen suhtautuminen Suomeen.
Muutamia vuosia myöhemmin Kekkonen luonnehti Kosyginia lämpimäksi Suomen ystäväksi ja myös hyväksi henkilökohtaiseksi ystäväkseen.
Kekkonen haukkui
Brezhnevin kengät
Kekkosella itsellään oli myös osuutta siihen, että Brezhnev ei oikein ihastunut Suomen presidenttiin. Brezhnev ei ymmärtänyt Kekkosen huumoria, jonka koki piikittelynä – mitä se osaltaan olikin. Kekkonen mm. uteli Brezhneviltä, että kirjoittaako hän itse puheensa.
Tämä osui kipeään paikkaan, sillä Brezhnev ei kirjoittanut itse mitään. Seppäsen mukaan neuvostojohtaja ei osannut käyttää lainkaan välimerkkejä; hän pani vain sanoja peräkkäin, jos joutui kynää käyttämään. Brezhnev ei myöskään lukenut juuri mitään, vaan asiakirjatkin luettiin hänelle ääneen.
Joitakin aikakausilehtiä Brezhnev sentään suostui selailemaan. Hänen ”mielilukemistaan” oli Neuvostoliiton virallinen pilalehti Krokodil.
Ollessaan ottamassa paraatia vastaan Leninin mausoleumin katolla Punaisella torilla Kekkonen huomautti Brezhneville tämän kehnoista kengistä ja kehotti hankkimaan uudet. Siitäkään ei pisteitä kertynyt.
Tankit tulevat,
uhosi Beljakov
Seppänen kuitenkin todistelee, että Brezhnev ei ollut silti mikään umpityhmä mies, vaan taitava juonittelija; keskinkertaisuus, joka keräsi samanlaisia puoluekoneiston kasvattamia ”kykyjä” ympärilleen. Loppujen lopuksi Brezhnev kunnioitti Kekkosta ja päämiesten välit olivat korrektit.
Brezhnev inhosi muutoksia. Hänen mielestään venettä ei saanut keikuttaa. Seppäsen mukaan Kekkosesta tulikin lopulta Brezhneville eräänlainen vakauden symboli. Tosin Brezhnev saattoi olla eräs suurlähettiläs Aleksei Beljakovin taustahahmoista, kun tämä touhuili vallankumousta Suomeen 1970-luvun alussa.
Brezhnev oli kuitenkin valmis kutsumaan Beljakovin heti takaisin, kun selvisi, että Kekkonen ja KGB-kenraali Viktor Vladimirov alkoivat savustaa taistolaisten kanssa operoinutta ja panssareilla uhonnutta suurlähettilästä pois Suomesta. Tärkeintä oli, että Brezhnev ei menettänyt kasvojaan.
Beljakov kyseli Tamminiemessä kännipäissään, että miltä Kekkosesta tuntuisi, kun neuvostopanssarit ilmestyisivät presidentin asunnon pihalle. Kekkonen poistui yläkertaan ja Beljakovin oli pakko lähteä. Autossa matkalla Tehtaankadulle Beljakov joutui käsikähmään tulkkinsa Stepanovin kanssa. Beljakov syytti silloista KGB-päällikköä siitä, että tämä ei ollut kääntänyt riittävän selvästi hänen puheitaan tankeista.
”Ballerinan”
haitaktiikka
Varhaisina vuosinaan puoluetyössä Brezhnev oli hankkinut ns. mukavan miehen maineen. Hän ei patistanut ketään tekemään töitä, vaan tärkeintä hänelle oli ehdoton uskollisuus. Brezhnev tunnettiin lempinimellä ”ballerina”.
Monilla oli käsitys, että Brezhnev oli vain välikauden mies Neuvostoliiton johdossa, mutta ”ballerina” onnistui pyörähtelemään niin, että hänen asemansa vakiintui koko ajan. Brezhnev nosti pikkuhiljaa omia luottomiehiään keskeisille paikoille mm. armeijassa ja KGB:ssä.
Kremlin kulissien takana kuitenkin käytiin vuosia valtataistelua, josta Kekkosellekin tihkui tietoja. Brezhnevin vahvin haastaja oli Aleksandr Shelepin, joka oli toiminut mm. Komsomolin ja KGB: johtajana. Seppäsen mukaan Brezhnev käytti Shelepiniä vastaan ”haitaktiikkaa”.
Mustasukkainen
valtionpäämies
Brezhnev kierteli Shelepiniä kuin hai saalistaan, mutta ei iskenyt heti kiinni. Brezhnev söi ensin vähitellen Shelepinin tukijoita tärkeiltä paikoilta. Kun harvennus oli edennyt riittävän pitkälle, niin Brezhnev kävi itsensä Shelepinin kimppuun ja siirsi hänet vallan keskiöstä ”pistämään puhtia” ammattiyhdistysliikkeeseen. Neuvostoliitossa ei ollut juuri vähämerkityksellisempää paikkaa kuin ay-liikkeen johto.
Brezhnev ei ollut raaka mies, eikä tuhonnut vastustajiaan fyysisesti, kuten Josif Stalinin aikana oli ollut normaali käytäntö. Saatuaan Shelepinin syrjään Brezhneviä alkoi vaivata Kosyginin ulkomaita myöten nauttima arvostus.
Useat Seppäsen haastattelemista aikalaistodistajista kertovat, että Brezhnev oli suorastaan mustasukkainen pääministerilleen. Tämä mustasukkaisuus ulottui myös Kosyginin parantuneisiin suhteisiin Suomen presidenttiin. Kosygin ja Kekkonen olivat nimittäin pian huomanneet, että heitä yhdistivät monet asiat: äly, huumorintaju, kirjallisuuden harrastus, liikkuminen maastossa ja kalastus.
Aluksi Brezhnev olisi Seppäsen mukaan halunnut hoitaa suhteet Suomeen itse, mutta asiointi Kekkosen kanssa ”liukui” Kosyginille. Tästä oli seurauksena idänkaupan kukoistuskausi, josta molemmat maat hyötyivät.
Brezhnev ei
saunonut
Kosygin oli enemmän onkimiehiä, kun Kekkonen halusi saada virvelillä muita enemmän haukia tai vaikkapa lohikalaa. Brezhnev taas ei piitannut kalastamisesta lainkaan; hän halusi ampua eläimiä Zavidovon kaltaisilla riistanhoitoalueilla.
Mustasukkaisuudessaan Brezhnev meni jopa niin pitkälle, että hän soitteli Kosyginille Englantiin kesken menestyksekästä valtiovierailua ja vaati pääministeriä keskeyttämään ohjelmansa ja palaamaan Moskovaan.
Brezhnev ei saunonut kertaakaan Tamminiemen saunassa, mutta Kosygin kävi lauteilla lukuisia kertoja. Eräälläkin viikon vierailullaan Suomessa Kosygin saunoi Kekkosen kanssa kolme kertaa. Tiukka ohjelma siirsi saunahetket myöhäiseen iltaan tai suorastaan yöhön.
Ja vielä yksi ero neuvostojohtajien välillä: Brezhnev rakasti kunniamerkkejä (127 kpl) ja halusi saada niitä jatkuvasti lisää, Kosygin ei käyttänyt edes hänelle jo myönnettyjä mitaleja.
Urho Kekkosen
vielä tänäänkin
Seppänen katsoo Kekkosen onnistuneen henkilösuhteiden luomisessa neuvostojohtoon haluamallaan tavalla, vaikka ”suuri asia” ei toteutunutkaan.
Vuonna 1982 everstiluutnantti Seppänen julkaisi muistelmateoksen Adjutanttina Kekkosen linjalla. Samalla linjalla hän seisoo tänäänkin päättäessään kirjansa näin: ”Tänään suomalaiset suuntaavat huomionsa ja energiansa enimmäkseen länteen, mutta presidentti Urho kekkonen varmasti toivoisi, että EU-Suomi kehittäisi myös kahdenvälisiä suhteitaan venäjään hänen esimerkkinsä viitoittamana vähintään yhtä pitkäjänteisesti, kokonaisvaltaisesti, aktiivisesti, aloitteellisesti,energisesti ja ennen kaikkea rohkeasti kuin hän neljännesvuosisadan aikana maansa ja kansalaistensa hyväksi teki.”
Erään Seppäsen haastatteleman venäläisen aikalaistodistajan mielestä Urho Kekkonen oli ollut neuvostojohdolle auktoriteetti.
Itäsuhteiden kolmiodraama päättyi tragediaan. Brezhnev kahmi kaiken vallan itselleen – tai oikeammin taustaryhmälleen. Kosygin kuoli 1980, sairas Kekkonen luopui presidentin virasta vuonna 1981 ja Brezhnev kuoli seuraavana vuonna.
lehti 