Yllätyspaketti Tukholmasta avain dollarivirtoihin
Mikko Majander: Demokratiaa dollareilla – SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945 – 1954. Otava 2007, sivuja 348.
Valtiotieteen tohtori Mikko Majander aloittaa uuden tutkimuksensa lainaamalla Väinö Tannerin Messuhallissa 30.11. 1952 pitämää puhetta eräänlaisena mottona:
”Puolueemme puhtaassa vaatteessa pieninkin tahra näkyy räikeän suurena ja sen vuoksi luottamushenkilöiden moraalin on oltava kaiken epäilyksen yläpuolella.”
Majanderin kirjaa ei tarvitse lukea kovinkaan pitkään kun ymmärtää millaisen vitsin Tanner tuli murjaisseeksi.
Tannerin puheessaan kuvaaman pyhäkoululaisen kaltaiset henkilöt eivät olisi pystyneet sosialidemokraattien toiminnan rahoitusta hoitamaan sotien jälkeisessä Suomessa.
Tarvittiin miehiä, joiden kaltaisia Lasse Lehtinen kutsuu väitöskirjassaan ”jokasään miehiksi”. Heidän kaltaisillaan taisi noina aikoina tosin olla käyttöä muissakin puolueissa kuin SDP:ssä.
Heti sodan jälkeen Suomen sosiaalidemokraatit saivat jonkin verran tukea pohjoismaisilta aateveljiltään, erityisesti sodalta säästyneestä Ruotsista. Sitten alettiin ottamaan yhteyksiä Atlantin taakse, mutta pian oltiin tilanteessa, jota Majander kuvaa näin:
”Rahoituslähteenä amerikansuomalaiset oli auttamattomasti lypsetty kuiviin. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut jäädä murehtimaan, sillä sosiaalidemokraateille aukesi syksyllä 1949 kokonaan uusi kanava Atlantin taakse.”
Tässä uudessa kanavassa oli keskeinen rooli Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:lla, jonka edustajiin suomalaisdemarien kertomukset SKP:n käytössä olevista rahoista ja muista voimavaroista hyvin upposivat. Taistelu kommunismia vastaan oli yhteinen.
Yllätyspaketti
Tukholmasta
Majander on pitemmän aikaa ahkeroinut SDP:n historian kirjoittamisen kimpussa, mutta äkkiä hän joutui muuttamaan suunnitelmiaan. Kirjansa alussa hän kertoo mitä tapahtui Työväen arkistossa kesäkuussa vuonna 2006:
”Yhtenä päivänä arkiston johtaja Esa Lahtinen vinkkasi minut takahuoneeseen muikea ilme kasvoillaan. Naamasta jo näki, että kyse oli jostakin poikkeuksellisesta. Esalla oli tuliaisia Tukholmasta. Ruotsalaiset kollegat olivat lyöneet hänelle kainaloon pari mappia ja tilikirjaa, joiden päällä luki SDP:n pitkäaikaisen taloudenhoitajan Aarne Paanasen nimi.”
Paperit oli jätetty Tukholmaan turvaan joskus 1950-luvulla ja unohdettu sinne. Majander havaitsi, että ne sisälsivät avaimen SDP:n rahoituskuvioihin 1940- ja 1950-luvuilla erityisesti USA:sta saadun dollariavun osalta.
Sosialidemokraattien nimenomaan CIA:n kautta saamat rahat ovat olleet monien skandaalien aiheina, mutta kunnon selvitystä niiden kanavoinnista ei ole olemassa. Majander joutuikin hyppäämään SDP:n historiasta eräälle sen sivupolulle.
CIA:ta epäiltiin
myös vuonna 1975
SDP:n suurimmat CIA-skandaalit eivät sijoitu Majanderin nyt tutkimaan aikajaksoon, vaan myöhempiin vuosiin, mutta niistäkin tutkija mainitsee esipuheessaan.
Vuonna 1967 toimitsija Niilo Koljonen paljasti CIA-rahoituksen SAK:n kilpailijaksi perustetulle Suomen Ammattijärjestölle eli SAJ:lle. Yhtä kova häly nousi siitä, kun vuonna 1975 SDP:n taloudenhoitaja Pentti Ketola kumppaneineen kärähti Arlandan kentällä yrittäessään salakuljettaa Suomeen 250 000 kruunua.
”Rahat olivat peräisin Saksasta sekä ruotsalaisilta sosiaalidemokraateilta, jotka tukivat näin aateveljiensä vaalityötä tärkeässä Metallityöväenliitossa. Kovan kohun keskellä epäiltiin, että valuutta olisi työväenliikkeen kannalta toveriapua kiusallisemmista lähteistä. Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA kun oli osallistunut ennenkin tällaisiin operaatioihin”, Majander kirjoittaa.
Kylmän sodan
kovat kaverit
Mutta palataanpa CIA:n tuloon kuvioihin vuonna 1949, siis vain kaksi vuotta keskustiedustelupalvelun perustamisensa jälkeen.
Majander kertoo, että Yhdysvaltain ammattiyhdistysliikkeen suurin keskusjärjestö AFL oli jo sodan aikana käynyt omaa kylmää sotaansa kommunismia ja Neuvostoliittoa vastaan. Sodan jälkeen varsinaiseksi taistelujärjestöksi perustettiin Free Trade Union Commitee, jota johti ex-kommunisti ja kovo antikommunisti Jay Lovestone,
Kommunismin vastaista taistelua johtamaan Eurooppaan lähetettiin Irving Brown, jonka tukikohta tuli Pariisiin. Sodan aikana Brown oli ollut CIA:n edeltäjän OSS:n hommissa ja hänellä oli yhä kiinteät suhteet CIA:han.
”Kylmän sodan hyytäessä FTUC:n operaatiot kytkeytyivät hyvin lähelle Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan ja sen tiedusteluelimiä”, Majander kirjoittaa ja jatkaa hieman myöhemmin:
”Vaikka konstit ja järjestelyt olivat monet, CIA:ta voi pitää viimeistään vuodesta 1949 lähtien FTUC:n toiminnan tärkeimpänä rahoittajana.”
Jay Lovestonen muistelmien mukaan CIA olisi rahoittanut Suomen sosialidemokraatteja noin 160 000 dollarilla vuosittain, mutta Majander hieman epäilee summan suuruutta. Joka tapauksessa jo1950 alkoi CIA-rahaa tulla säännöllisesti ja se oli Majanderin mukaan aivan toista kuin shekki silloin tällöin.
Yhdysvalloissa eräänlaisena peitehahmona hääräsi Oskari Tokoi ja käytännön hommat hoiti liikemies Frank Aaltonen.
Tukholmassa lymyilleellä Arvo ”Poika” Tuomisella oli myös ”rooli taloudellisen kanavan ylläpitäjänä”, mutta Majanderin mukaan hänen merkitystään on liioiteltu.
Suomessa salaisuuksiin oli vihitty mm. puoluesihteeri Väinö Leskinen, joka itsekin kävi Yhdysvalloissa. Keskeinen henkilö oli tietysti puolueen taloudenhoitaja Paananen.
Majanderin mukaan salaisuus säilyi varsin hyvin, koska asioista tietävien piiri pidettiin pienenä.
CIA:n dollarit tulivat
tavarana Suomeen
CIA:n dollarit ja muutkin SDP:n saamat valuutat voitiin ns. hyväntekeväisyyskaupalla keplottelemalla kasvattaa arvoltaan moninkertaisiksi. Kirjansa lopulla Majander tekee eräänlaista yhteenvetoa:
”Selvitetyn perusteella sosialidemokraattien rahoitus nojasi hämmästyttävän suurelta osalta ulkomaisiin lähteisiin. Mutta vasta Suomen sodanjälkeisen säännöstelytalouden olot tarjosivat mahdollisuuden siihen, että kruunut ja dollarit saatettiin muuttaa toiminnan kannalta todella merkittäviksi summiksi.”
CIA:n dollarit tuotiin tavarana Suomeen. Majander kuvailee kuinka markat sitten kerättiin suomalaisilta kuluttajilta, jotka olivat valmiita maksamaan ylimääräistä kahvin tai tupakan laadusta, appelsiineista ja muista herkuista. SDP:ssa kaavailtiin jopa hanhenmaksan tuontia pula-ajan Suomeen.
Majander huomauttaa, että järjestelmällä oli valtiovallan hiljainen siunaus ja että sitä käyttivät hyväkseen kaikki puolueet. Tutkija kuitenkin myöntää SDP:n olleen puolueista taitavin hyväntekeväisyyskaupan hyväksikäyttäjä. Myös oikeat hyväntekeväisyysjärjestöt olivat asialla.
Hämäriä kauppoja puitiin 1950-luvun puolivälistä alkaen eri oikeusasteissa kahdeksan vuoden ajan, mutta sosiaalidemokraateille ei tuomioita rapissut.
Kansainvälisissä rahaliikenteessään SDP käytti Majanderin mukaan ahkerasti hyväkseen Sveitsin pakkien hienotunteista palvelua. Sitä kautta hän olettaa demareille tulleen myös alun perin ns. Marshall-apuun tarkoitettuja varoja.
”Mahdollisuudet
avautuvat” 1954
Majanderin tutkimus päättyy siis vuoteen 1954, mutta siihen ei suinkaan loppunut CIA:n apu kommunismin vastaisessa etulinjassa taistelleille Suomen sosialidemokraateille.
Majanderin mukaan SDP:n tilinpäätös vuodelta 1954 näytti konkurssikypsän yrityksen asiakirjalta. Tappiota oli kertynyt yli 75 miljoonaa markkaa. Sitä oli kartutettu mm. epäonnistuneella yrityksellä pesulatoiminnan alalla.
Mutta SDP:ssä ei oltu synkällä päällä. Rahaa oli luvassa siitäkin huolimatta, että takavuosien rahasampoa hyväntekeväisyyskauppaa ei enää voitu harjoittaa. Puhuttiin uusista”avautuneista mahdollisuuksista”.
Mitä nämä sitten olivat, niin sen Majander jättää tulevan tutkimuksen selvitettäväksi. Tämän verran hän suostuu kuitenkin jo nyt arvailemaan:
”Uudet järjestelyt saattoivat esimerkiksi liittyä siihen, että Frank Friberg oli nimitetty vuoden 1954 alusta Yhdysvaltain tiedustelupalvelun Suomentoimintojen päälliköksi.”
Eräiden tietojen mukaan Fribergin tehtävänä olisi ollut siirtää CIA:n rahaa suoraan Veikko Puskalalle. Puskalahan on sittemmin tullut tunnetuksi SDP:n oman tiedustelupalvelun päällikkönä.
Mikko Majanderin kirja on myös pirteä ajankuva pula-ajan Suomesta.
uutiskirje 