Kun Jeesus kaatoi rahanvaihtajien pöydät, hän tuskin tiesi vaihtajien yhteiskunnallisesta vastuusta tai sitä, tekivätkö he työtään palkollisina vai pääomatulon toivossa.
Nykyisen rahoituskriisin ydin on siinä, että yhä kasvava joukko odottaa sille pääomalleen tuottoa, jota ”kasvava joukko” ei tarvitse päivittäiseen toimeentuloonsa, kulutukseen. Tälle joukolle ei riitä se, että joku pitää pääoman tallessa, että sitä voisi käyttää pahan päivän tullen vaan sen täytyy synnyttää omistajalleen uutta tuloa. Siis tuloa, jonka eteen ei tarvitse itse tehdä työtä vaan joku – todennäköisesti – tuntematon tekee työn.
Mitä suuremmaksi tämän ”laiskan” rahan määrä kasvaa, sitä suurempi on sen todellisen työn määrä, mitä vakioitu laiskan rahan tuotto-odotus edellyttää. Näin lähtee ”sijoituskupla” kasvamaan ja siihen osallistuu jokainen osakkeen tai osuuden omistaja, joka odottaa tuottoa ”seisovalle” rahalleen. Tähän kategoriaan kuuluvat myös eläke- ja muut rahastot, jotka ovat kartuttavia, ei säilyttäviä.
Ainoastaan työ tuottaa uusia arvoja kuten Karl Marx toteaa. John Maynard Keynes puolestaan totesi, että jonkun tuo tuotos tulisi kuluttaa, julkisen tai yksityisen, että tuottamista voidaan jatkaa, laitteistoja ja tekijöitä uudistaa.
Vuosikymmenet on kasvavaa rahoituskuplaa tuettu niin kansallisesti kuin kansainvälisesti, suoraan tai välillisesti. Työtä kuplan ylläpitoon ja kasvattamiseen on pitänyt tehdä entistä enemmän ja halvemmalla, funktionaalinen tulonjako on vääristynyt, hyvinvointiyhteiskunnat rapautuneet ja köyhimpien maiden suhteellinen köyhtyminen jatkunut.
Uusliberalististen oppien mukaista ei ole synnyttää kulutuksen edellyttämää työtä vaan pääosin paperina näkyvää omaisuutta, joka edellyttää (odotukset) itsensä kasvua. Olivatko kirkon eteen ryhmittyneet rahanvaihtajat uusliberalismin pioneereja?
Mitä tarkoittaa ”maailman kehittynein rahoitusjärjestelmä” kun puhutaan (puhuttiin?) USA:n tai osittain maailmanlaajuisista jälleenrahoitusmarkkinoista. Järjestelmä romahti ”kehittyneisyydestään” huolimatta.
Tämän järjestelmän kehittyneisyyttä ilmaisevat niin sanotut toissijaiset rahoituselementit, investointipankit, rahastot, subprimet ja johdannaiset. Maksuvaikeuksissa velallinen ei ”tunne” velkojaansa, ei tiedä kuka on velkakirjojensa haltija. Yhteinen maksukyvyttömyys kaatoi koko järjestelmän, kun ei löytynyt tahoja tai tapoja sen ylläpitämiseksi.
Lähinnä olisi tarvittu suoraa tukea ”kuplalle”, sijoittajille tai välillistä tukea velallisille. Tavalla tai toisella olisi veronmaksajat kuitenkin pantu (pannaan) kattamaan sijoittajien odotukset.
Jeesus tarkoitti työstään elävien pettämistä. Marx täsmensi, että lisäarvon tulee riittää tuotannon tekijöiden uudistamiseen, mutta ei sijoittajien voittoihin. Keynes halusi turvata järjestelmän, markkinatalouden 1930-luvun romahduksen jälkeen kulutuskyvyn kasvattamisella, kuluttajien piirin laajentamisella.
1970-luvun lopulla Milton Friedman monetarismissaan käynnisteli uusliberalismin aaltoa ja laajensi sijoittajien oikeuksia tavalla, joka on aikaamme mennessä synnyttänyt kaksi maailman laajuista lamaa. Tähän ei kukaan muu ole pystynyt. Edellinen, 1990-luvun lama ei muuttanut suhdetta rahaan, ei rajannut keinoja sen hankkimiseksi, eikä kukaan paheksunut vilpillistä, viekkaudella rikastumista.
Nyt arvomaailmaamme koetteleva lama näyttää rakentavan ”hyvän ja pahan” asetelmaa voimakkaammin kuin päivämäärä 11. 9. 2001. Työn täytyy palautua arvoonsa – marxilaisessa mielessä – kun kokoomuskin sen perään huutaa ja kapitalismin kulmakivi, USA rakentaa keynesiläistä pelastusta.
lehti 