Talouskasvu ei automaattisesti lisää eriarvoisuutta
Nyt se on todistettu tieteellisestikin: tuloerot ovat kasvaneet Suomessa merkittävästi viime laman jälkeen, ja köyhyys on lisääntynyt. Vieläpä sekin on todistettu, että tämä johtuu pitkälti poliittisista päätöksistä.
Tällaisiin tuloksiin on päätynyt Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen erikoistutkija Marja Riihelä vast´ikään Tampereen yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan. Hän on hyödyntänyt siinä Tilastokeskuksen tulonjakotilastoja ja kulutustutkimuksia 40 vuoden ajalta 1966–2006.
Tilastoista hahmottuvat selkeät kehityskaaret: jakson alkuvaiheessa 1970-luvun puoliväliin asti tuloerot käytettävissä olevilla tuloilla mitattuna laskivat. Siitä 1990-luvun puoliväliin asti ne pysyivät lähes muuttumattomina ja sen jälkeen alkoivat kasvaa voimakkaasti.
Hyvin menestyvät yritykset pystyvät maksamaan vähemmän veroja kuin huonosti menestyvät.
Muutokset ovat rajuja, erityisesti tilastojen ääripäissä: suurituloisimman yhden prosentin käytettävissä olevat tulot kasvoivat vuosina 1990–2006 12,7 prosenttia, kun 1966–1990 luku oli ollut vain 2,2 prosenttia. Vastaavasti pienituloisimman yhden prosentin tulot kasvoivat 1990–2006 ainoastaan 0,9 prosenttia, kun edellisellä jaksolla kasvuprosentti oli ollut 10,3.
Tutkimus osoittaa paikkansapitämättömäksi sen julkisessa keskustelussa usein kuullun väitteen, että talouskasvu merkitsisi automaattisesti myös tuloerojen kasvua tai että tuloerojen kasvu olisi jopa välttämätöntä talouskasvun saavuttamiseksi. Kasvoihan talous vahvasti 1966–1990 tuloerojen vähentyessä tai pysyessä ennallaan.
Selittäjinä verotus
ja tulonsiirrot
Riihelän mukaan tulonjaon muutokset selittyvät poliittisilla linjauksilla.
– 1960-luvulla alettiin rakentaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Nyt voi kysyä, puretaanko sitä.
Laman aikana sosiaaliturva piti vielä tuloerot kurissa. Tuloerojen kasvu 1990-luvun puolivälin jälkeen on seurausta vaihtelevan väristen hallitustemme päätöksistä, joilla verotuksen progressiota on pienennetty ja sosiaaliturvaa leikattu.
Tämä on suoraan luettavissa väitöskirjan graafisista esityksistä. Niistä selviää, että tuloerot eivät ole kasvaneet markkinoilla määräytyvissä niin sanotuissa tuotannontekijätuloissa, joissa ei näy verotuksen eikä tulonsiirtojen vaikutus. Sen sijaan erot ovat kasvaneet bruttotuloissa, joissa myös tulonsiirrot ovat mukana. Vielä sitäkin enemmän ovat kasvaneet erot verojen jälkeen käteen jäävissä eli todellisissa käytettävissä olevissa tuloissa.
Erityisen kohtalokkaana Riihelä pitää Esko Ahon (kesk.) porvarihallituksen vuoden 1993 verouudistusta, jossa pääomatulojen ja ansiotulojen tuloverotus eriytettiin. Pääomatuloista alettiin periä tasaveroa, joka oli aluksi 25 ja nyt 28 prosenttia.
Käytännössä pääomatulojen veroprosentti on monessa tapauksessa vieläkin alhaisempi verovähennysten ja tietyin ehdoin verovapaiden osinkotulojen vuoksi.
– Verotuksella ei ole enää samanlaista kykyä tasoittaa tuloeroja kuin ennen, Riihelä tiivistää.
Maksukyky ei
määrää veroastetta
Pääomatulojen kasvu näkyy erityisesti kaikkein suurituloisimpien tuloissa: kun vuonna 1994 suurituloisimpaan prosenttiin kuuluvien tuloista oli pääomatuloja 28 prosenttia, 2006 osuus oli jo 54.
Nousukaudella pääomatulojen kasvu on ollut huomattavasti palkkatuloja nopeampaa. Samalla verouudistuksen myötä esimerkiksi lääkäri- ja asianajajayrittäjät ovat alkaneet nostaa palkkaansa pääomatuloina. Tämä sekä pienentää valtion verotuloja että heikentää verotuksen oikeudenmukaisuutta.
– Yksi ongelma on, että se koskee vain hyvin menestyviä yrityksiä, joilla on mahdollisuus kasvattaa taseitaan. Hyvin menestyvät yritykset pystyvät maksamaan vähemmän veroja kuin huonosti menestyvät. Jos ajatellaan, että verotus perustuu maksukykyyn, niin tässä se ei ainakaan päde, Riihelä huomauttaa.
– Ja onhan se myös palkansaajan ja yrittäjän erilaista kohtelua. Palkansaajallahan ei ole minkäänlaista mahdollisuutta muuttaa palkkojaan pääomatuloiksi ja näin pienentää verojaan.
Asiaan on viime aikoina kiinnitetty julkisuudessa huomiota, ja valtiovarainministeriön verotyöryhmä pohtii sitä parhaillaan.
– Saa nähdä, mitä sille tehdään. On hyvä, että asia on nostettu pöydälle. Tosin aika kauan siinä kesti, Riihelä hymähtää.
Työttömien ahdinko
on pahentunut
Samalla kun rikkaat ovat rikastuneet, köyhien määrä on kasvanut. Köyhyys on mittauksissa suhteellista: köyhiksi määritellään ne, joiden tulot alittavat 60 prosenttia väestön mediaanitulosta. Mediaanitulo merkitsee summaa, jonka sekä ala- että yläpuolelle sijoittuu puolet väestöstä. Kaikkein suurituloisimpien irtiotto ei näin ollen selitä köyhyyden lisääntymistä, koska he ovat jo aiemmin ylittäneet mediaanitulon reilusti.
Selitys on pikemminkin se, etteivät pienituloisimmat ole päässeet osallisiksi yleisestä elintason kasvusta.
Köyhyys vaivaa erityisesti työttömiä entistä useammin. Vaikka työttömyys on vähentynyt 1990-luvulta, entistä suurempi osa on pitkäaikaistyöttömiä, jotka ovat tippuneet ansiosidonnaiselta peruspäivärahalle. Työttömien ja muiden sosiaaliturvaa saavien etuisuuksia on myös leikattu tai ne ovat jääneet jälkeen yleisestä tulokehityksestä. Merkittävimmät heikennykset teki Paavo Lipposen (sd.) ensimmäinen hallitus leikatessaan lapsilisiä, opintotukea, työttömyysturvaa ja toimeentulotukea 1990-luvun puolivälin jälkeen.
– Sosiaaliturvan leikkaukset eivät tunnu isoilta, kun sitä on höylätty vähäsen sieltä täältä. Sen takia ne varmaan ovat menneetkin läpi. Kun tehdään paljon pieniä leikkauksia, kukaan ei oikein kiinnitä niihin edes huomiota, Riihelä sanoo.
Työttömien lisäksi köyhyydestä kärsivät erityisesti eläkeläiset ja opiskelijat, mutta viime aikoina aiempaa enemmän myös työssäkäyvät. Köyhyysrajan alapuolella olevista noin neljännes oli vuonna 2006 työntekijöitä tai toimihenkilöitä. Köyhissä lapsiperheissä näiden ryhmien osuus oli peräti puolet. Riihelä arvelee syyksi pätkätöiden yleistymistä.
Mihin töihin
kannustetaan?
Kun sosiaaliturvan ja verotuksen muutokset ovat kasvattaneet tuloeroja, samoilla välineillä niitä voitaisiin myös kaventaa. Sosiaaliturvan uudistamista pohditaan parhaillaan SATA-työryhmässä, jolla ei kuitenkaan ole valtuuksia lisätä sosiaaliturvan rahoitusta.
– Työryhmän ensisijainen päämäärä on työhön kannustamisessa, mahdollisesti esimerkiksi työttömyysturvan kestoa lyhentämällä. Jos ei kerta kaikkiaan töitä riitä tai ei ole sopivaa koulutusta, niin työhön kannustaminen ei paljoa auta, Riihelä huomauttaa.
Ongelmana voi olla myös se, millaisiin töihin ihmisiä kannustetaan. Jos heitä kannustetaan huonosti palkattuihin töihin tai pätkä- ja vuokratöihin, lisääntyy työssäkäyvien köyhien joukko entisestään.
Vaikka työnteko katsotaan usein ainoaksi keinoksi pysyvämmin välttää köyhyys, sosiaaliturvan tason nostaminen olisi Riihelän mukaan välttämätön keino köyhyyden lieventämiseen. Verotuksessa hän pitää erityisen tärkeänä alhaiseen pääomaverotukseen puuttumista.
– Eriytettyä verojärjestelmää perusteltiin sillä, että pääomat karkaavat muuten ulkomaille. Voi kysyä, karkaavatko esimerkiksi lääkäriyritykset ja asianajotoimistot ulkomaille. Toinen argumentti oli, että silloisen laman aikana heikentyneet yritysten taseet saadaan kuntoon. Nythän ne ovat kunnossa, Riihelä toteaa.
Tuloeroissa
onnea ja sattumaa
Nyt meneillään olevan laman on arvioitu tasaavan tuloeroja pääomatulojen pienetessä, kuten laman aikana useasti käy. Toisaalta työttömyyden kasvu voi vaikuttaa toiseen suuntaan.
– Yksi tärkeimpiä asioita olisi se, että työttömyyttä ei päästettäisi kasvamaan. Kun työttömyys on päästetty korkeaksi, se ei laske sieltä kovin helposti, Riihelä varoittaa.
Riihelä on vakuuttunut siitä, että tuloerojen pienentäminen kannattaa.
– Tuloerojen kasvu saattaa olla uhka yhteiskuntarauhalle, hän korostaa.
Kyse on samalla oikeudenmukaisuudesta.
– Ei ole aina suurituloisten omaa ansiota, että he ovat suurituloisia. Mukana on paljon onnea ja sattumaa. Pienituloisuuskaan ei aina ole itsestä kiinni.
Tuloerojen kasvu samaan aikaan menojen leikkausten kanssa merkitsee myös yhteiskunnallisten palvelujen, kuten terveydenhuollon epätasa-arvoistumista, Riihelä muistuttaa.
Eriarvoistuminen
jatkui myös 2007
Hivenen yllättävä tulos tutkimuksessa oli se, että alueellinen eriarvoisuus ei ole viime vuosikymmeninä Suomessa kasvanut. Eteläsuomalaiset ovat kyllä selvästi hyvätuloisimpia, ja itä- ja pohjoissuomalaiset pienituloisimpia, mutta erot ovat pysyneet kuta kuinkin ennallaan viimeisten 30 vuoden aikana. Sitä ennen 1960- ja 1970-luvuilla alueiden väliset tuloerot kapenivat.
– Eriarvoisuuden kasvu on enemmän ihmisten kuin alueiden välistä, Riihelä summaa.
Tilastokeskuksen äskettäin julkistamat vuoden 2007 tulonjakotilasto osoittavat eriarvoistumisen jatkuneen myös Riihelän tarkastelujakson jälkeen. Pienituloisimman kymmenyksen tulot pienenivät tuona vuonna keskimäärin 0,4 prosenttia, kun suurituloisimman kymmenyksen tulot kasvoivat keskimäärin 3,4 prosenttia.
uutiskirje 
