Israelilaiset löytökoirat Max ja Niisku kuuluivat rappukäytävään jo oven takaa. Hauh ja vouh ja vuh.
Olin saanut kunnian haastatella legendaarista Näyttelijää. Monenlaisten kiemuroiden jälkeen molemmille sopiva haastatteluaika löytyi eräälle lauantai-iltapäivälle, oman aamuvuoroni jälkeen.
Vielä oli yksi ongelma, mutta ei Näyttelijän mielestä.
Ja niin sitä huristeltiin radion aamuvuorosta taksilla Pasilasta Munkkiniemeen tapaamaan Seela Sellaa, joka oli ystävällisesti kutsunut kotiinsa paitsi nuoren toimittajan, myös tämän lapsen.
– Mistä sää tunnet sen Seelasellan, kysyi lapsi matkalla.
Kauniissa olohuoneessa laitettiin ensimmäisenä lapselle videot pyörimään ja mehut ja kakut eteen.
Meille aikuisille pöytään oli teen lisäksi katettu jos jonkinlaista herkkua. Kaikenlaista puhuttiin, näyttelijäntyöstä, rooleista ja elämästä. Pispalassa kasvaneen Sellan matalaäänisessä puheessa pärähteli yhä Tampereen murre.
Parhaiten silti muistan hehkun. Kuin olisi istunut kirkasvalolampun vieressä. Katselin ja kuuntelin tuikkivasilmästä tähteä kuin lumouksen vallassa.
Niin tarttuvaa oli Sellan energia ja elämänvoima, että omat poskeni alkoivat punoittaa. Sellaista intensiivistä läsnäoloa jokaisessa hetkessä voisi kai kutsua myös karismaksi. Eikä tietoakaan minkäänlaisista diivan elkeistä! Nauroimme yhdessä ja halasimme (Sellan aloitteesta), tavatessa ja erotessa.
Seelasellalta saatu syvän turkoosi pehmodinosaurus pötköttää yhä pitkäksi hujahtaneen tyttäreni unikaverina.
uutiskirje 
