Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä pelataan nyt pesäpalloa, tanssitaan lavatansseissa, riiustellaan, vietetään joutoaikaa kylällä ja käydään sukuriitoja. Eletään tyypillistä maalaiselämää 1960–1970-luvun vaihteen Etelä-Hämeessä. Ilmassa on kuitenkin muutoksen tuntua ja haikeutta: modernisaatio ja rakennemuutos ovat vahvasti läsnä.
Veijo Meren näytelmä Nuorempi veli sai kantaesityksensä Suomen Kansallisteatterissa huhtikuussa 1970. Silloista nykyaikaa kuvanneen näytelmän ohjasivat Jack Witikka ja Veli-Matti Saikkonen. Nyt lähes 40 vuotta myöhemmin siitä nähdään uusi sovitus, jonka on ohjannut Arto af Hällström.
Sovitus osoittaa humoristisen, mutta traagisiakin elementtejä sisältävän näytelmän klassikoksi: se toimii erinomaisesti myös menneistä ajoista kertoessaan. Ja toki rakennemuutos ja maaseudun rappio on ajankohtainen teema tänäkin päivänä.
Ajankuva ja suomalainen mielenlaatu välittyvät näytelmästä hyvin.
Ratkaisuja kohti
Näytelmän keskushahmoina ovat Ollilan talon asukkaat, erityisesti nuorempi veli Heikki (Heikki Pitkänen) ja vanhempi veli Raimo (Timo Tuominen). He ja heidän kolme sisartaan Laina (Karin Pacius), Pirkko (Paula Siimes) ja Sirkka (Sari Puumalainen) ovat kaikki naimattomia. Talon isäntä on kuollut jo kauan sitten. Äiti (Terhi Panula) on dementoitunut. Jälkeläiset ovat epätietoisia eivätkä tahdo päästä ratkaisuun tulevaisuudesta.
Asiat alkavat muuttua, kun Heikki ihastuu naapuritaloon karjapaimeneksi tulleeseen Ailiin. Sisaret ovat epäuskoisia eivätkä haluaisi luopua Heikistä, mutta Heikki tekee omat ratkaisunsa. Hän hankkiutuu tuntemansa johtajan avulla lautavaunujen purkajaksi läheiseen teollisuustaajamaan. Heikin ja Ailin häitä vietetään karusti heidän parakkiasuntonsa edustalla.
Loppukohtauksessa menneisyys ja tulevaisuus limittyvät, kun äiti jatkuvasti kyselee: ”Joks isä tulee?” samaan aikaan kun suunnitellaan perinnön jakamista ja Heikin jälkeen kaikki muutkin ovat lähdössä omille teilleen.
Perinteisten asetelmien murtumista kuvaa agronomi Agneksen (Pirjo Luoma-aho) ja tämän pehtoorin Ooken (Kristo Salminen) julkinen heilastelu. Heikin siirtymä maatilan aikamiespojasta työläiseksi merkitsee samanaikaisesti sosiaalista nousua ja laskua. Jää avoimeksi, kelpaako tehtaanjohtaja jatkossa hänen metsästyskaverikseen.
Suuren maailman tapahtumilla ei ole isoa roolia tämän yhteisön arjessa. Vietnamin sota on sentään mukana puheissa veljesten kisaillessa, ja Heikki kirjoittaa isonveljensä käskystä kaapin ikkunalasiin ”ALAS USAT”. Se, että joku nainen seurustelee neekerin kanssa, mainitaan suurena kummastuksen aiheena.
Konstailematon sovitus
Ajankuva ja suomalainen mielenlaatu välittyvät näytelmästä hyvin. Vaatteet ja kalusteet ovat ehtaa 60–70-luvun vaihdetta. Ohjauksen ja lavastuksen ratkaisut, kuten valtavat heinäkasat näyttämön kehyksinä, ovat yksinkertaisuudessaan toimivia.
Rytmi on rauhallinen, mutta jännite pysyy koko ajan. Meren jäntevä dialogi on saanut osaavat tulkitsijat. Turha konstailu milteipä loistaa poissaolollaan sekä useimmissa näyttelijäsuorituksissa että näyttämötoteutuksessa. Silti tai siksi tulee mieleen, olisiko jotakin voinut vielä lisätä.
On kiitettävää, että aikana, jolloin kilpailu mediahuomiosta on taiteen kentillä kovaa, tekijät ovat kunnioittaneet Meren näytelmätekstin alkuperäistä henkeä nostamatta liikaa itseään ja meidän aikaamme esiin. Voi kuitenkin kysyä, oltiinko siinä hivenen liiankin varovaisia.
Veijo Meri: Nuorempi veli. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 9.12. Ohjaus Arto af Hällström. Rooleissa Heikki Pitkänen, Timo Tuominen, Karin Pacius, Paula Siimes, Sari Puumalainen, Terhi Panula, Antti Pääkkönen, Pirjo Määttä, Pete Lattu, Ilja Pletonen, Pirjo Luoma-aho, Kristo Salminen, Emmi Pesonen, Harri Nousiainen, Kasperi Nordman. Lavastus Kari Rentto, puvustus Kristiina Saha.
lehti 