Viimeinen sana
Kohta päättyvistä olympialaisista ei jää paljon kirjoitettavaa suurten suomalaisten urotekojen kirjaan. Sitä vastoin meikäläisten mitalisaalista syntyy helposti yksi maailman ohuimmista kirjoista, jolle löytyy paikka kirjahyllystä ruotsalaisten sotamenestyksestä tai brittiruuan herkuista kertovien kirjojen vierestä.
Pettynyt kansakunta on viime päivät hoippunut surun syövereissä. Harvoja ilonpilkahduksia ovat tarjonneet ruotsalaiset, kun heidän jääkiekkomiljonäärinsä menivät tippumaan mitalipeleistä.
Voisimme kuitenkin olla ylpeitä siitä, että suomalaiset ovat sisäistäneet olympia-aatteen muita maita – ehkä Kazakstania lukuunottamatta – paremmin eli osallistuminen on menestymistä tärkeämpää.
Harvoja ilonpilkahduksia ovat tarjonneet ruotsalaiset, kun heidän jääkiekkomiljonäärinsä menivät tippumaan mitalipeleistä.
Pettymyksen keskellä moni unohtaa, että kyse on vain urheilusta. Vakavaksi sen tosin tekee näihinkin kisoihin eri tavoin sijoitetut sadat miljoonat eurot.
Yksittäisten urheilijoiden epäonnistumisten ruotiminen taas on mennyt överiksi.
Onko sillä oikeastaan kauhean paljon merkitystä, saako Suomi (oikeammin yksittäiset urheilijat) kaksitoista tai kaksi mitalia? Keneltä suomalaiselta taas on pois, jos usalaiset rohmuavat 30 tai norjalaiset 20 mitalia? Kai sitä kansakuntien joukossa voi mitellä muutoinkin kuin usein onnestakin riippuvaisella urheilumenestyksellä?
Kiistaton totuus on tosin sekin, että suomalaisessa urheiluvalmennuksessa ja kisoihin valmistautumisessa on jokin mennyt pahasti pieleen. Kantti ei kestä, eivätkä voimat riitä.
Lyötyä yksittäistä urheilijaa ei pidä enää nuijia. Jos urheilija kilpailee omalla tasollaan ja se riittää 69. sijaan, niin hän on tehnyt voitavansa. Jos urheilujohtajat ovat saaneet meidät uskomaan, että parempaa on tulossa, niin haukutaan tällaiset johtajat. Muidenkin maiden urheilijat ovat nimittäin tulleet kisoihin menestyäkseen.
Nyt urheilujohto mankuu lisää rahaa urheiluun. Ei kai ylisuuri joukkue vain ollutkin ovela juoni, jolla haluttiin saada tilanne näyttämään pahemmalta kuin se on?
Joissakin maissa satsataan suhteessa suurempia summia olympiaurheiluun kuin Suomessa, mutta tehdään myös tiukempia rajauksia. Suomessa mahdollisten menestyslajien priorisointi ei hevin onnistu. Meteli on hirmuinen, jos luistelijat saavat euron enemmän kuin kävelijät.
Tasaveroiselta pohjalta eivät urheilijat ponnista nytkään. Esimerkiksi mäkimiehet ovat maksaneet leirityksensä ja osan kauden kilpailumatkoistaan omasta pussistaan. Jos lompsassa on tuohta, niin sehän ei ole ongelma. Nuorilla hyppääjillä ei ymmärrettävästi rahaa juuri ole. Toisin on suomalaisten jääkiekkomiljonäärien laita. Leirityskään ei iso lovea heidän tuloihinsa tekisi.
Ehkä suomalaisten kannattaisi huipputasolla keskittyä vain muutamaan lajiin, jos mitalien määrä on niin tärkeä. Ennen muuta pitäisi panostaa uusiin lajeihin, joissa on maailman mitassa vähän harrastajia. Naisten jääkiekko on tästä hyvä esimerkki. Seuraaviin olympialaisiin tuleva jääpallo toinen.
Nuorten suosimat ”lökäpöksylajit” ovat osoittaneet, että ainakin jotkut suomalaiset ovat ajan tasalla. Ehkä joidenkin mäkikotkien kannattaisi siirtyä lökäpöksypuolelle; nythän väljät hyppyhaalarit jo lähenevät lumilautailijoiden kilpa-asuja.
Nörttisukupolvi voisi menestyä lumilautailun lisäksi vaikkapa skicrossissa, freestylessä ja short trackissa.
Yhtään doping-käryä ei ole – ainakaan vielä – julkistettu, mikä sinänsä on aika erikoista. Kun en dopingista mitään tiedä, niin lainaan Kari-Pekka Kyröä, jonka otaksun tuntevan aihealueen paremmin kuin moni muu. Kyrö totesi Iltalehdessä (23.2.): ”Puolet happipuolen lajien olympiamitaleista on jaettu veritankkausta käyttäville urheilijoille.”
Kyrön mukaan muun muassa Norjan Marit Björken ”voi puhua teknisestä, henkisestä ka ravintovalmennuksesta mitä tahansa, mutta happi on paras valmentaja. Se saa urheilijan näyttämään voimakkaalta, tekniseltä, kauniilta ja hoikalta.”
lehti 